Vanha hautausmaa

I

Veteraani makasi taisteluhaudan partaalla puristaen kivääriä kädessään ja katsoi vakavana sameista silmäaukoista yli savuun verhotun ei-kenenkään-maan. Mutaista tannerta täplittivät loputtomat määrät runneltuja ihmisten ja hevosten ruumiita. Ilman täytti konekiväärien rumputulen ankara nakutus ja haavoittuneiden valitus. Ei vaatinut vilkasta mielikuvistusta, että pystyi näkemään kuoleman enkelin niittävän satoa taistelukentän yllä. Tämä oli kaikki yhdentekevää Veteraanille - kuvottava näky yhdentekevä ja äänet vain taustamelua.

Hän tiesi tarkalleen mitä kohta tulee käymään: nuori upseeri kunniamerkit silmissään nousisi haudasta ja pilliin puhaltaen johdattaisi Veteraanin ja kymmenet muut nuorukaiset kohti vihollisen asemia, etenemään hitaasti kahlaamalla mudassa ja sisälmyksissä varmaan kuolemaan. Hän tiesi sen, koska oli tehnyt sen lukemattomia kertoja aiemminkin. Tämä kaikki oli unta. Oikea sota oli päättynyt jo vuosia sitten, mutta kulki sitkeänä Veteraanin mukana. Hän tiesi, että nuori, innokas upseeri oli juuri puhaltamaisillaan pilliin, kun jokin häiritsi unta ja keskeytti hyökkäysaikeet. Se oli huutava, rikkoutunut ääni, joka kiiri jostain kaukaa, taisteluhautojen ja ei-kenenkään-maan kääntöpuolelta, unen takaisesta pimeydestä.

“Tule näyttämään miten se tehdään!” ääni karjui, “vai etkö uskalla?” Se oli Gert, Veteraanin asuintoveri, joka oli myös kokenut suuren sodan kauhut. Ne eivät jättäneet häntä rauhaan edes siinä määrin kuin Veteraania, ja hän katsoi parhaakseen taistella niitä vastaan pullon avulla - kuten parhaillaan.

Hyökkäys peruuntui, koska Veteraani havahtui unestaan kovalta laverilta ryysyjen alta. Tuli kamiinassa oli sammunut ja keväisen yön koleus hiipinyt sisään rikkinäisestä ovesta. Ei hän mistään maallisista mukavuuksista välittänyt, mutta niiden puute yhdistettynä Gertin päiviä jatkuneeseen ryyppyputkeen oli tehnyt öistä heidän yksikamarisessa asunnossaan levottomia.

Veteraani nousi istumaan ja hieroi silmiään.

“Voitko lakata huutamasta? Saamme pian häädön”, hän sanoi aluspaitasillaan heiluvalle asuintoverilleen. Tämä oli kaivanut jälleen esille sotasaaliinsa, rintamalta tuodun muistosesineen. Se oli kuolleen brittiupseerin palvelusrevolveri. Humalassa Gert väitti ampuneensa britin puolen kilometrin päästä vain saadakseen revolverin. Veteraani ei uskonut. Hän ei uskonut Gertin ampuneen ketään koko sodan aikana.

“Kuunteles tätä, senkin rakkikoira!” Gert mylväisi vähät välittäen Veteraanin komennosta ja pyöritti revolverin rullaa aivan Veteraanin korvanjuuressa. Tämä sysäsi sen vaistomaisesti syrjään.

“Katso mihin sohit sillä!” hän karjaisi. Gert vain hyppeli hohottaen karkuun.

“Arvaatko montako pikkuista täällä piileskelee”, hän huudahti silmissään outo hehku ja heilutteli pyssyään. Veteraani tiesi, että Gert oli ammuskellut revolverin panokset loppuun jo aikoja sitten. Eihän hän ollut löytänyt niitä lisää?

“Kohtahan tuo selviää!” humalainen mies vastasi omaan kysymykseensä ja vei aseen ohimolleen. Klik! Revolverin iskuri löi tyhjää, kun hän veti liipasimesta. Veteraani katseli näytelmää mykkänä eikä tiennyt pitäisikö tuntea inhoa vai pelkoa. Klik! Jälleen iskuri haroi tyhjää tavoitellessaan pesässä piileskelevän ammuksen nallia, mutta kylmä paino alkoi tuntua Veteraanin vatsassa. Hän kavahti seisomaan.

“Mitä helvettiä sinä meinaat?” hän vaati tietää, mutta Gert vastasi vain mielipuolisella naurulla. Klik! Klik! Virne levisi kasvoille.

Sitten miehen sormi kietoutui hitaasti liipasimen ympärille. Uusi, sisällöltään aivan tuntematon ammuspesä kiertyi piipun linjalle, ja iskuri tavoitti sen kätkössä odottaneen ammuksen nallin. Gert oli aiemmin samana yönä löytänyt yksinäisen ammuksen piirongin laatikon perältä.

Laukauksen ääni oli hirveä, mutta se ei vetänyt vertoja seuraavalle hiljaisuudelle. Mies luhistui kasaan lattialle yhä revolveria kädessään puristaen. Avonaiset silmät tuijottivat tylsistyneinä kattoon.

Veteraani syöksyi asuinkumppaninsa luokse ja keräsi tämän julmasti vaurioituneen pään syliinsä kuin pienen vauvan. Hän heijasi sitä, silitti hellästi sen ruokotonta hiuskuontaloa ja partaa, vaikka tiesi hyvin ettei mitään ollut tehtävissä. Gert oli kuollut - itsensä murhaamana joko tarkoituksella tai vahingossa hänestä niin hulvattoman pilan seurauksena. Sillä ei ollut enää väliä.

“Kaikki on hyvin”, Veteraani kuiskasi kuolleelle ystävälleen, vaikka hänen omat ajatuksensa laukkasivat pillastuneen hevosen lailla. Oliko kaikki hyvin, edes Gertillä? Ampuminen oli houkutellut naapureita rikkinäiseen ovensuuhun pakottaen Veteraanin ajattelemaan tilannettaan. Pian paikalla olisi viranomaisia ja vuokraisäntiä, ja selviäisi, ettei Veteraanilla olisi asiaa jäädä asumaan tähän loukkoon yksikseen. Haluaisiko hän edes? Heräisikö hän joka yö Gertin haamun huutoon? Kuiskivien naapureiden katsellessa Veteraani nousi jalkeilleen, keräsi vähän vaatteensa pussiin ja poimi huolellisesti luetun Raamatun mukaansa.

“Mitä täällä oikein tapahtuu?” kysyi naapurin vanha rouva Veteraanin hivuttautuessa ulos asunnosta.

“Hän tappoi itsensä”, tämä vastasi ja katosi heräilevän kaupungin kujille.

Kevät oli jo pitkällä: ilmat olivat lämmenneet ja puihin oli puhjennut lehdet. Veteraani oli poistunut hänen ja Gertin yhteisestä asunnosta viimeisen kerran yli kuukausi sitten, ja oli ollut siitä lähtien asunnoton. Se oli hänelle tuttua, sillä sodan päätyttyä vuosia sitten kävi selväksi, ettei hänellä ollut kotia, johon palata. Tällä kertaa päivät asettuivat uomiinsa nopeasti. Hän oli oppinut välttämään kodittomien veteraanien mieskyliä, joissa päivät kuluivat päihteiden ja epätoivoisen väkivallan parissa. Sen sijaan hänen yöpaikakseen valikoitui milloin mikäkin kuja tai soppi - sellainen, josta pääsisi helposti minäkin päivänä kodittomille ruokaa tarjoavan kirkon sopparuokalaan.

Ilmaisen aterian perässä hän oli matkalla sinäkin aamupäivänä, kun kuuli yllättävän kilahduksen lähistöltään. Ääni oli täysin tavanomainen, mutta se jäykisti hänen ruumiinsa ja sumensi mielensä. Se oli kiväärin latausääni. Hän oli marssinut suinpäin vihollisen väijytykseen ja kohta tapahtuisi hirveitä. Veteraani pysähtyi sijoilleen ja pälyili ympärilleen kuin säikähtänyt kaniini.

Ääni kuului uudelleen. Se tuli kadun toisella puolella maahan asetetusta rautakypärästä, johon ohikulkijat heittelivät kolikoita. Hän huokaisi ääneen ja pakotti kehonsa rentoutumaan. Sumun tilalle mieleen saapui pettymys. Sota oli loppunut, mutta hermosto kävi sitä vielä vuosienkin jälkeen. Reaktiot olivat toisinaan rajumpia ja toisinaan kevyempiä, mutta Veteraani toivoi lujasti niiden lakkaavan kokonaan.

Rautakypärän vieressä istunut mies nousi seisomaan ja lähti kävelemään Veteraania kohti, ja silloin Veteraani tunnisti hänet. Miehellä oli yllään kulunut ja paikattu, mutta poikkeuksellisen puhdas asepuvun ruskea päällystakki, ja päässään sarkainen partiolakki. Hänen kasvonsa oli ajeltu silkeisi lukuun ottamatta muhkeita viiksiä, jotka olivat säntilliset kuin itsellään keisarilla aikoinaan. Sinisten silmien katse oli kirkas ja terävä, ja käynti reipas.

“Hyvää päivää, arvon herra”, mies sanoi ja ojensi kätensä. Puristus oli yhtä luja kuin ensimmäisellä kerralla vuosia sitten, ja miehen ryhti aivan yhtä suora. Sota ja sen jälkeinen kurjuus ei ollut onnistunut naarmuttamaan miehen ulkokuorta, mutta jäljet olivat syvemmällä, katseen himmeämmässä tuikkeessa ja raskaammassa hymyssä.

“Wilhelm, pitkästä aikaa”, Veteraani vastasi, “oletteko tullut tänne hiljan?”

“Totta puhuakseni olen ollut kaupungissa jo vuosia.”

“No, on hauska törmätä teihin nyt.” Wilhelm nyökkäsi, mutta sitten hänen ilmeensä vakavoitui.

“Kuulin, että punkkasitte Gertin kanssa… Onko se totta, mitä hänestä sanotaan?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Veteraani nielaisi. Gertin kohtalo viisti ajatuksia toisinaan, mutta se tuntui jo haalenneelta. Kaikkine vikoineen Gert oli ollut ystävä, mutta Veteraani oli nähnyt ystävien lakoavan kuin heinän. Poikasena, vuosia sitten se jätti vielä pysyvän jäljen.

“Pelkäänpä, että on. Hän oli ryypännyt monta päivää ennen kuin teki sen. Luulenpa, että olisi tehnyt sen jo paljon aiemmin, jos vain olisi löytänyt paukkuja siihen kirottuun revolveriinsa.”

“Gertillä hänen revolverinsa, ja sinulla Raamattusi”, Wilhelm sanoi ja osoitti Veteraanin rintataskusta pilkistävää repaleista kirjaa. Veteraanin käsi nousi sen eteen kuin suojaksi.

“Parempi tämä kuin pyssy tai pullo.” Wilhelm oli pienen hetken hiljaa, mutta sitten virne palasi hänen kasvoilleen. Kenties hän oli palauttanut mieleensä muistikuvan seesteisestä, lämpimästä hetkestä, kun Veteraani luki Raamattuaan.

“Niin”, Wilhelm sanoi, “kurja juttu kumminkin. Montakohan meikäläisistä on jäljellä enää vuosikymmenen kuluttua?”

“Vain epäonnisimmat, luulisin”, Veteraani vastasi loihtien kasvoille synkän hymyn, “kuulemma Gert laskettiin Pyhän Mikaelin hautausmaan linjahautaan. Minun on pitänyt käydä siellä katsomassa hänen hautaansa.”

“Niinkö!” Wilhelmin huudahdus sai Veteraanin hätkähtämään. “Minä olen viettänyt yöni viime aikoina juuri Pyhän Mikaelin hautausmaalla. Sinun kannattaisi tulla sinne. Siellä on rauhallista ja tilavaa, ja hengenmiehet ovat mukavia, eikä poliisit viihdy siellä. Voisimme yhdessä käydä katsomassa Gertin hautaa.”

“Yö hautausmaalla? Enpä tiedä…” Veteraani kurtisteli kulmiaan.

“Harkitse sitä! Menen takuuseen, että viihdyt. Mikä olisi sen parempi paikka Raamattusi lukemiselle”, Wilhelm sutkautti ja vinkkasi silmää. Veteraani murahti vastaukseksi.

“Olet kenties oikeassa”, hän sanoi, “mutta minun pitää kiirehtiä, että ehdin saada keittoa. Näkemiin Wilhelm, mukavaa että olet elossa!”

“Aivan, kirkon ruokalassa olikin erinomaista laihaa lientä ja vanhoja vihanneksia. Näkemiin, vanha ystävä! Nähdään haustausmaalla!”

Veteraani jatkoi matkaansa, ja laski kätensä Raamatulta, jolla sitä huomasi yhä pitävänsä. Wilhelminkin olisi hyvä lukea kirjaa. Hänkin ymmärtäisi, että vaikka maailma on synkkä ja kaaottinen paikka, ainakin Jumalan sana pysyi muuttumattomana. Ja että kaikille kärsimyksille oli tarkoitus, ja ne palkittaisiin lopulta kymmenkertaisesti. Tarvitsi vain jaksaa eteenpäin, ja lopulta suuri suunnitelma paljastettaisiin.

Tai ainakin ihmiset antoivat mieluummin almuja kodittomalle, joka luki Raamattua kuin sellaiselle, joka hörppi viinaa.

Wilhelm oli rienaaja, mutta hänen tapaamisensa oli piristänyt Veteraania. Keväisen auringon lämmössä puistonpenkillä Raamattua lukiessa elämä tuntui miltein hymyilevän. Yleensä kerjääviin sotaveteraaneihin ynseästi suhtautuva suuri yleisö oli myös herttaisimillaan. Moni tipautti kolikon Veteraanin tinaiseen lippaaseen, ja joku vanhempi herra saattoi jopa nostaa hattuaan ja kiittää palveluksesta.

Kaikki päättyi yhtäkkiä. Eräänä päivänä hän heräsi harmaaseen aamuun kujalta, ja tunsi heti ettei kaikki ollut kunnossa. Eikä ollut, koska Raamattu oli poissa.

Veteraani meni välittömästi suunniltaan. Hän kävi pussinsa sisällön läpi ensin polttavalla kiireellä, toisen kerran järjestelmällisesti ja kolmannen kerran hitaasti kuin hautajaissaatto, mutta tulos oli joka kerta sama. Raamattu oli poissa, kuten myös jotain muita, vähäisempiä tarvikkeita.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin kävi. Joku juopunut opiskelija ajatteli sen olevan hyvä pila tai erityisen epätoivoinen koditon etsi ryyppyä, mutta kertaakaan aiemmin roisto ei ole ollut niin tunnoton, että olisi kajonnut Raamattuun. Kuka voisi tehdä sellaista? Veteraani karjui turhautunutta raivoaan kujalla, ja potkaisi jalkansa seinään kipeästi.

Kun viha vaihtui epätoivoon, hän heittäytyi makuupaikalleen ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Kaikki oli mennyttä. Ei ollut suurta suunnitelmaa, ei tarkoitusta, vain kärsimystä ja kaaosta. Kuumat kyyneleet valuivat poskille, vaikka hän ei edes muistanut milloin viimeksi oli itkenyt. Tietä eteenpäin ei ollut näkyvissä, ei edes sitä kapeaa polkua, jota hän oli kulkenut viime vuodet.

Minuutit kuluivat hitaasti, mutta lopulta kyynelten vuo lakkasi. Veteraani oli aivan turta. Hän laski kätensä ja tuijotti tyhjin, turvonnein silmin kujaa. Piirteetön pimeys velloi hänen sisällään. Kyynelvanat olivat piirtäneet reittejä kasvojen pinttyneeseen likakerrokseen, mutta hän vain jatkoi istumistaan. Vasta vatsan vaativa kurahdus havahdutti hänet alhosta. Silloin hän huomasi kujan hiekkaisesta pohjasta esiin pilkottavan paperin reunan. Epäröimättä hän syöksyi tarttumaan siihen, ja se oli mitä hän epäilikin: irti revitty Raamatun sivu.

Niitä löytyi kujalta sinne tänne leviteltyinä kymmenkunta, mutta siinä ei ollut aihetta suureen riemuun. Sivut olivat entistä likaisemmat ja repaleisemmat, ja tuskin yhdessäkään oli kokonaista virkettä, josta sai selvää. Veteraani puristi sivut nyrkkiinsä ja runttasi ne taskunpohjalle. Ehkä jossakin loisti vielä harmaa, salattu valo, mutta Raamatun varastanut ja tuhonnut rikollinen oli varmuudella kahdesti tuomittu.

II

“Gerthold Albrecht Mertens, syntynyt 1895, kuollut…”

Gertin viimeistä leposijaa merkitsi pieni raakapuinen risti, jota ei uusittaisi, kun se lopulta mädäntyisi pois. Veteraani ihmetteli mistä kirkonmiehet olivat saaneet selville Gertin koko nimen, mutta kaipa hänestäkin oli vielä merkintä jonkin kirjan marginaalissa.

Gert oli ollut oppipoika konepajalla ja sitten töissä telakalla. Humalassa hän kerskui syntyneensä jakoavain kädessään ja pystyvänsä korjaamaan minkä tahansa kojeen. Ehkä siksi se kirottu revolverikin pysyi kunnossa.

Tykistökeskitys Pohjois-Ranskassa oli koitua hänen kohtalokseen. Tai ehkä se koituikin, koska hän palasi rintamalta muuttuneena miehenä. Ehkä vain juovuksissa Gert tunsi olevansa jossain muualla kuin siellä mutaisessa taisteluhaudassa massiivisen tykistövalmistelun alkutahtien käynnistyessä.

“Hän on paremmassa paikassa nyt”, Veteraani vakuutti Gertin haudalle, itselleen ja maailmankaikkeudelle. Hän oli saapunut hautausmaalle pari päivää aikaisemmin, koska elämä kaupungissa oli käynyt sietämättömäksi ilman Raamattua. Aurinko oli piiloutunut ankean pilvimuurin taakse, kun hän käveli kaduilla ja puistoissa tyhjyys katseessaan ja mielessään. Ihmiset olivat töykeitä, ja sopparuokaloissa loppui tarjottava aiemmin, jos sitä oli lainkaan.

Hän oli yrittänyt hankkia uuden Raamatun menetetyn tilalle. Ensimmäisessä kirkossa roteva suntio oli ilmoittanut niiden olevan vain kunnon uskovaisia varten ennen kuin ajoi hänet tiehensä. Toisessa pastori oli lempeämpi, mutta kutsui hänet mieluummin kuuntelemaan palvelusta. Jopa Veteraani ymmärsi, ettei voisi osallistua sellaisiin tavallisen kansan parissa. Lopulta hän oli harkinnut synkimpiä pakokeinoja ennen kuin oli muistanut Wilhelmin kutsun.

Hautausmaa oli kaikkea sitä mitä Wilhelm oli luvannut. Kirkonmiehet olivat aivan toista maata kuin karkea suntio: ystävällisimmät jopa tervehtivät Veteraania kohdatessaan. Varovasti mieleen asettui rauha, kun hän käytti päivänsä hautausmaan käytävillä kuljeskeluun ja hautakivien tekstien tutkiskeluun. Se oli miltei kuin Raamatun lukua, koska monessa mainittiin jokin jae tai lainaus. Yllätyksekseen hän pystyi poikkeuksetta muistamaan kaikki tarinat, johon ne liittyivät.

Wilhelmiä ei hautausmaalta löytynyt, muita kodittomia kyllä. He kertoivat Veteraanille vinkkejä, mistä löytyisi nukkumapaikka ja miten pysyä hyvissä väleissä kirkonmiesten kanssa. Kysyttäessä Wilhelmistä he kuitenkin vilkuilivat poispäin, ja mutisivat vain tämän menneen.

“Mennyt mihin?” Veteraani kysyi.

“Hänet on kutsuttu… eteenpäin.” He eivät tienneet tai suostuneet kertomaan enempää, mutta Veteraani oli varma, että Wilhelm putkahtaisi vielä esiin jostain. Kuten hän aina teki.

Iltaisin Veteraani hakeutui neuvojen mukaisesti hautausmaan laitamille, missä oli hoitamattomia hautoja ja vanhoja, hylättyjä hautakammioita. Joidenkin eteisiin pääsi rohkeampi ryömimään rikkoutuneesta ovesta viettämään yönsä sateen suojassa. Se oli niin ylellistä kuin uskalsi toivoa. Yöt niissä olivat rauhallisia… yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Se oli painajaisuni. Toistuvat, raastavat painajaiset sodasta olivat tietysti jokaöinen riesa, ja sellainen tämäkin oli, mutta myös uusi ja erilainen.

Unessa hän makasi jälleen kerran taisteluhaudan partaalla kaasunaamari kasvoillaan ja kivääri kädessään, mutta edessä avautuva taistelukenttä kuin erilainen kuin aiemmin. Se oli synkkä, piirteetön autius, jossa harmaa tanner jatkui vain tasaisena niin kauan, että se verhoutui sakeaan savusumuun. Hän oli aivan yksin. Vain jostain kaukaa kantautuva aseiden ryske vihjasi, että joku sota oli ylipäänsä käynnissä.

Veteraani jatkoi odottamista. Hän tiesi, että kohta pilli soisi ja hyökkäys alkaisi. Sumu hälvenisi, ja sen takaa paljastuisi hävitys ja kauhistus. Aseveljet, upseerit, viholliset, kuoleman mekaaniset välikappaleet ilmestyisivät, ja sota jatkuisi niin kuin se oli aina jatkunut. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Korkealla ilmassa syttyi kaksi suurta valonheitintä, jotka syöksivät sairaudenvihreää valoa taisteluhautaan. Hitaasti koko hahmo alkoi piirtyä näkyviin savusumun keskeltä. Valo ei loistanut heittimistä vaan kaasunaamarin silmäaukoista sen valtavassa päässä, joka raahasi perässään ilmassa hitaasti leijuvaa, kuin jättimäistä, pulleaa raatokärpäsen vartaloa. Sen yllä olevat vaaleat rääsyt, jotka eivät onnistuneet peittämään epämuodostunutta ruhoa, olivat ehkä joskus olleet kuolleen käärinliinat. Mutta niiden alta näkyvä ruumis, se oli lähes sanoinkuvaamaton: sen muodostivat tuhannet sotilaat, jotka olivat sulaneet toisiinsa asepukuineen, aseineen ja rujoine haavoine kaikkineen. Siellä mistä sulaneen lihan massasta pilkisti esiin kasvot, näkyi järkyttyneeseen tuijotukseen jähmettyneet silmät ja suu, josta kuului vaimeaa vaikerrusta. Kaikkialla tästä epäluomasta ruhosta valui maahan mustunutta verta, visvaa ja sappea. Olento kohotti pitkät, laihat kätensä kohti Veteraania tervehtiäkseen häntä, ja silloin hän näki sen selästä törröttävän tuhansien aseiden piiput, tavallisista kivääreistä aina valtaviin tykkeihin.

Veteraani oli noussut seisomaan, ja tuijotti kohti lipuvaa hirviötä. Kivääri tipahti hänen otteestaan ja tömähti tarpeettomana maahan. Hänen mielensä kapinoi näkyä vastaan, piti sitä mahdottomana, mutta hän tiesi mikä se oli. Se oli kuoleman enkeli. Vuosia se oli mässäillyt Euroopan taistelukentillä paisuttaen itsensä lihavaksi, mutta himoiten aina vain lisää ja lisää. Se oli etsinyt mantereen joka kolkasta, mutta oli viimein löytänyt hänet, joka oli paennut kohtaloaan sodan noin vain päätyttyä. Nyt se nielaisisi hänet, liittäisi hirvittävän lihansa temppeliin, osaksi miljoonien raatojen kuoroa. Hän heittäytyi taisteluhaudan pohjalle ja kirkui.

Veteraani hätkähti hereille. Lempeä keväinen aurinko siivilöityi tuoreen lehvästön lävitse lämmittämään hänen kasvojaan.

Painajainen jäi asumaan Veteraanin mieleen. Hän oli ennenkin nähnyt muunnelman sotaunesta, mutta tämä vaikutti enteeltä. Sulkiessaan silmänsä päivän kirkkaudessakin hän pystyi näkemään kuoleman enkelin silmäaukkojen loisteen ja sen sulan lihan vapinan, haistamaan mädän ja ruudin katkun. Hän yritti karistaa painajaisen pysymällä toimeliaana. Lähimpään sopparuokalaan ja takaisin kävelyyn sai päivästä kulumaan hyvän osan, ja lopun ajan pystyi keskittymään hautausmaan tutkimiseen. Se oli kaunis ja pyhä paikka, mutta Wilhelmiä ei vieläkään näkynyt.

Metallin kolahdus kiveä vasten herätti Veteraanin levottomasta unesta. Hän oli päättänyt edellispäivän tutkimusretken illan alkaessa hämärtää, ja suunnannut tutuksi käyneeseen hautakammioon. Nyt hän nousi sieltä varhaiseen aamuun huomatakseen sen olevan kolea, ja verhonneen hautausmaan paksuun sumuvaippaan. Oli helppo kuvitella kaasunaamareihin puetut sotilaat syöksymässä hautakiveltä hautakivelle kuin taistelukaasun peittämällä tantereella… tai vihreiden lamppujen syttyvän korkealla sen yllä.

“Siat! Missä se on?” Sumun keskeltä kantautuva huuto oli raaka, ja uusi kolahdus saatteli sitä. Äänessä oli jotain selittämättömän tuttua. Veteraani päätti ottaa asiasta selvää.

Se ei ollut kaikista helpointa sumun keskellä, mutta etsinnän kohde auttoi jatkamalla metelöintiään. Kuului tyly metallin raapaisu kiven pintaan, ja lopulta hahmon ääriviivat piirtyivät esiin verhon lävitse. Se oli mies, joka toikkaroi kuin humalainen. Hän piteli kädessään rautaista lapiota, jonka ruosteinen terä kolahteli hetkittäin hautakiviin aiheuttaen sen äänen, johon Veteraani oli vain hetkeä aiemmin herännyt.

Muutama askel lähemmäksi, ja mies tuli kokonaan näkyviin. Hän oli asepukuun sonnuntautunut sotaveteraani, joka oli ruokottomassa kunnossa. Puku oli repaleinen ja kuivuneen veren ja mudan peitossa. Miehen kasvot olivat pesemättömät ja ajamattomat, hänen korvistaan valui kuivuneet verinorot. Hänen likainen tukkansa seisoi pystyssä ja silmät paloivat villisti. Veteraani haistoi pistävän hien, maan ja mädän löyhkäävän sekoituksen.

“Sinä!” ruokoton mies huusi. Hän seisahtui paikoilleen kuin olisi törmännyt seinään. Mies oli tunnistanut Veteraanin, ja Veteraani miehen. Hän oli Kurt, tai Hullu-Kurt kuten häntä kutsuttiin… kun hän oli elossa. Muisto saapui kutsumatta. Räjähdys. Paineaallon isku. Soran rapina kypärää vasten. Valtava sirpale törmää miehen nivusiin leikaten hänet miltei kahtia. Veteraani nielaisi. Oliko se oikea muisto, vai kudelma monesta? Oliko se Hullu-Kurt? Miten hän oli elossa? Mies astui lähemmäksi.

“Kurt”, Veteraani kuiskasi, “minä luulin, että sinä olet vainaa.”

“Vainaa? Ehkä olenkin.” Miehen ääni oli matala ja käheä kuin haudan takaa. Hän oli jo aivan Veteraanin vieressä. Kylmä puristus tuntui vatsassa ja suuta kuivasi. Hullu-Kurt laski kätensä Veteraanin olkapäälleen. Kostean maan ja mädän löyhkä oli kuvottava, kun mies avasi suunsa paljastaen rivin mustuneita hampaita. “Ehkä sinäkin olet.”

“Etsitkö jotain?” Veteraani sai kysyttyä. Hullu-Kurtin käsi oli painava ja kylmä, ja hänen polttava katseensa tunkeutui Veteraanin ytimeen asti tutkimaan hänen salaisuuksiaan. Mitä hän sieltä löysi? Syyllisyyttä?

Mutta miten hän oli elossa?

“Etsinkö jotain?” Hullu-Kurt toisti kuin ei tietäisi vastausta. Hänen kätensä tipahti ja katseensa alkoi harhailla. Hän mutisi jotain hiljaisella äänellä ja tarttui äkkiä lapioon kaksin käsin ja iski sillä lähintä hautakiveä niin, että kivensirut ja kipinät sinkoilivat. Veteraani hätkähti.

“Etsinkö jotain!” mies karjui sylkipisaroiden lennellessä. “Minä etsin hautaani!” Oli kyseessä Kurt tai ei, Veteraani ei halunnut jäädä odottamaan mihin lapion seuraava isku kolahtaisi. Hän otti jalat alleen ja lähti pakenemaan täyttä vauhtia läpi sumuisen hautausmaan.

Lapiomies ei kuitenkaan ryhtynyt jahtiin vaan tyytyi mylvimään perään: “Me näemme vielä vanhalla hautausmaalla!”

Valon sulatettua sumuverhon tieltään siitäkin päivästä tuli aurinkoinen ja kirkas. Ja seuraavasta ja sitä seuraavasta. Kuljeskellessaan päivännäöllä kohtaaminen lapiomiehen kanssa alkoi tuntua jopa hullunkuriselta. Ei se voinut olla Hullu-Kurt, vaan joku järkensä menettänyt sotaveteraani, joka vain näytti samalta.

Linnut lauloivat hautausmaan pääportilta kappelille vievän pääväylän varrella seisovien majesteetillisten, vanhojen tammien oksilla. Sumuisen aamun sattumuksesta oli kulunut muutama päivä, ja Veteraani oli lakannut kurkkimasta olkansa yli haamujen varalta. Hän ei ollut aiemmin kulkenut pääportista, mutta tunsi olevansa jo niin kotona hautausmaalla, että se oli hänen oikeutensa. Hän ei kulkenut tietenkään kappelille asti vaan siirtyi nopeasti sivupoluille, jotka veivät syrjäisiin kolkkiin, pois kunnon väen katseista. Sellaisiin katveisiin, jotka olivat olleet hänen osansa jo vuosien ajan.

Silloin häntä vastaan käveli pappi, jota hän ei ollut nähnyt aiemmin. Se ei ollut mikään ihme, koska pappeja kävi hautausmaalla paljon. Sen sijaan oli ihme, että tämä pappi puhutteli häntä.

“Hyvää iltapäivää poikani”, pappi sanoi syvällä, soinnikkaalla äänellä katsoen Veteraania silmiin. Papin silmät olivat kuin vesi kaivon pohjalla. Hän oli pukeutunut mustaan albaan ja violettiin stolaan - seremoniallinen asu hautajaisia varten. Kainalossa hän kantoi suurta, ryppyisellä mustalla nahalla kansitettua kirjaa, jota koristavaa hopeoitua symbolia Veteraani ei nähnyt kunnolla, mutta arveli sen olevan jonkinlainen risti.

Veteraani jäykistyi ja riisui vaistomaisesti lakkinsa. “Iltapäivää herra”, hän sopersi vastaukseksi valmiina puolustelemaan läsnäoloaan hautausmaalla.

“Kerrohan”, pappi sanoi, “oletteko saaneet syödäksenne?”

“Apostolien kirkon ruokalassa oli tänään puuroa.”

“Hyvä, hyvä.” Papin katse harhautui hetkeksi, ja Veteraani oli jo huokaista helpotuksesta luullessaan, ettei saisi osakseen tämän kummempaa kuulustelua. Papin katse palasi kuitenkin häneen, ja kasvoille levisi virnistys, jossa oli jotain julmaa.

“Viihdyttekö kauniilla hautausmaallamme?” hän kysyi.

“Kyllä, täällä on oikein rauhallista ja viihtyisää.”

“Niin… rauhallista ja viihtyisää. Eläville ja kuolleille.”

“Niin…”

“Olette varmasti nähneet paljon kuolemaa?” pappi kysyi. Veteraani pystyi rentoutumaan hieman, sillä pappi vaikutti sittenkin myötätuntoiselta. Ehkä tämäkin oli ollut sodassa. Pappi jatkoi antamatta Veteraanin vastata: “Nähneet kuinka ystävänne ja veljenne ammutaan kivääreillä? Kuinka heitä pistetään uudelleen ja uudelleen pistimillä? Kuinka tykinammukset repivät heidät kappaleiksi? Teräspyörät jauhavat heidän lihansa ja luunsa mössöksi? Taudit riistävät heidän miehuutensa?” Papin äänen poljento oli kiivas ja silmissä kolkko kiilto karmivan kysymystulvan aikana. Veteraani kalpeni ja yritti vastata jotain, mutta pappi ei välittänyt hänen sanoistaan vaan jatkoi: “Oletteko koskaan ajatellut, millaista heillä on nyt? Onko siellä ruohon ja mullan alla viihtyisää ja rauhallista? Elämänne on tuskin yhtään sen auvoisempaa täällä, elävien parissa! Miksette tekin liittyisi siunattujen ystävienne joukkoon, ihanaan kalmistoon? Minä tiedän juuri oikean paikan teille!”

Veteraania kylmäsi ja hänen kätensä vapisivat. Papin suupielestä valui kuolavana. Miten hän pystyi sanomaan tuollaista? Oliko tämä joku sairas vitsi?

“Tarttukaa käteeni, hyvä mies”, pappi sanoi hieman rauhallisemmalla äänellä ja ojensi kätensä. Veteraani tuijotti kättä mykkänä, mutta jostain syystä hänen teki mieli tarttua siihen.

“Minä johdatan teidät vanhalle hautausmaalle.” Siinä se taas oli, vanha hautausmaa. Sanat saivat Veteraanin hätkähtämään. Hän ei ollut juuri suonut sille ajatusta, kun lapiomies oli huutanut siitä, mutta nyt pappikin halusi viedä hänet sinne.

Pappi veti kätensä pois ja haroi kiihkossa levinneitä hiuksiaan taakse. “Ei se mitään”, hän sanoi, “kohta olet valmis. Minä odotan sinua siellä ystäviesi kanssa.” Sitten pappi kiiruhti pois.

Veteraani jäi katselemaan hänen peräänsä. Vaistot väittivät papin käynnissä olevan jotain epätavallista, mutta aistit eivät pystyneet vahvistamaan väitettä. Veteraanin mielessä kummitteli papin mustat, perkeleellisesti kiiluvat silmät. Tämän kutsun muistelu sai oksettavan maun nousemaan suuhun. Hän painoi lakin takaisin päähänsä yrittäen karistaa kohtaamisen mielestään, mutta koko loppupäivän hän pelästyi jokaista vastaantulijaa, luullen papin tulleen takaisin.

Illan saapuessa hän oli päättänyt jättää hautausmaan, vaikka se sitten tarkoittaisi kaupungin jumalatonta tyhjyyttä. Mikä tahansa olisi parempi kuin hautausmaan kummitukset ja riivaajat. Hän päätti kuitenkin olevan liian pimeää ja ryömi tutuksi tulleeseen makuusijaansa. Sinä yönä hän ei onneksi nähnyt unia.

III

Seuraava aamu koitti kirkkaana, mutta valo oli kalpeaa ja kylmää. Veteraani ryömi hautakammiosta huomatakseen hautausmaan olevan hiljainen ja liikkumaton. Hänen edessään nurmikolla makoili kulkukoira. Se oli laiha ja ruma, ja sen keltainen ja takkuinen turkki oli kapin täplittämä. Se katseli Veteraania laiskasti vuotavilla, verestävillä silmillään. Kun hän astui lähemmäs, koira nousi ja poimi maasta suuhunsa jotain harmaata. Veteraani kalpeni. Se oli ihmisen käsi, sormineen kaikkineen.

Koira lähti hiljaa lönkyttelemään poispäin, mutta kääntyi pian katsomaan Veteraania kuin kutsuen seuraamaan. Hän astui ensin askeleen, sitten toisen, ja ennen kuin huomasikaan, seurasi koiraa. Se kulki verkkaisesti, mutta määrätietoisesti jotain ennalta määrättyä reittiä, joka risteili hautausmaan käytävillä ja nurmilla. Aina, kun hän kävi empimään, että kyseessä oli vain tavallinen kulkukoira, joka vain leikki hänen kanssaan, koira kääntyi ja näytti mätänevää irtokättä suussaan. Silloin Veteraani tiesi, että hänen oli seurattava. Koira oli tullut johdattamaan hänet paikkaan, jossa hänen kuului olla. Ja kyllä hän tiesi mikä tuo paikka oli.

Minuutit kuluivat ja matka venyi, kun koira kulki labyrinttimäistä reittiään. Mitään ääniä ei kuulunut, eikä muita ihmisiä näkynyt. Ympärillä hautausmaa oli muuttunut: muistomerkit ja hautakammiot olivat vanhempia, kasvillisuus villiintynyttä. Veteraani ei tunnistanut tätä aluetta, vaikka tiesi, että oli jo kolunnut hautausmaan joka kolkan. Hän vilkuilu alinomaan olkansa yli miettien oliko tullut liian pitkälle, mutta tiesi, ettei voisi jättää matkaa kesken. Halusi tai ei, hänen tiensä veisi vanhalle hautausmaalle.

Lopulta he saavuttivat määränpäänsä. Se oli ikivanha, raunioitunut rakennelma, ehkä muuri, josta oli jäljellä vain holvikaarellinen, leveä oviaukko, jonka portti oli jo aikoja sitten mädäntynyt pois. Koira jolkotteli oviaukon vierelle ja kävi makuultaan järsimään kuvottavaa herkkuaan merkkinä siitä, että heidän yhteisen matkansa oli nyt päätöksessä. Veteraanin tulisi astua portista yksin. Mitä sen takan odottaisi, siitä portin harmaat, sammaloituneet kivet eivät antaneet mitään vihiä. Edes näkymä aukosta ei poikennut mitenkään ympäristöstä.

Veteraani astui lähemmäksi, ja tunsi kylmän energian pyyhkivän ylitseen, saaden ihon kananlihalle. Hän vilkaisi olkansa ylitse miettien vielä kerran pois lähtöä, mutta tiesi, ettei voisi tehdä sitä, vaikka haluaisi. Eikä hän halunnut. Niinpä hän astui oviaukon lävitse.

Veteraani seisoi oviaukon toisella puolella. Ympärillä levittäytyi hautausmaa, mutta se oli eri. Maasto oli kuoppaista ja kumpareista, ja puita ja muuta ryteikköä kasvoi niin tiheästi, että oli vaikea tietää oliko metsä vallannut hautausmaan vai hautausmaa tarkoituksella perustettu metsän keskelle. Taivaalla matalalla roikkuva harmaa pilvipeite päästi läpi vain hieman kylmää valoa, josta häviävän pieni osa läpäisi korkeiden puiden lehtikruunut ja värjäsi maiseman ankean harmaaksi.

Hautakiviä oli loputtomasti. Ne oli uusia ja vanhoja, mustia ja harmaita. Ne eivät olleet mitenkään siisteissä riveissä vaan sikin sokin siellä täällä: jossain niitä oli vähemmän ja jossain valtavina röykkiöinä toisiinsa nojaillen ja päällekkäin kaatuneina. Välissä pilkisti korkeampia muistomerkkejä - pilareita ja patsaita, mutta ne olivat poikkeuksetta sammaleen peitossa ja murtuneita.

Veteraani katsoi oviaukkoa yrittäen painaa sen tuntomerkit mieleensä siltä varalta, että haluaisi palata tästä paikasta, jos se oli ylipäänsä mahdollista. Sitten hän valitsi suunnan umpimähkään ja lähti liikkeelle. Hän hylkäsi yritykset lukea hautakiviä muutaman jälkeen, sillä toisen teksti oli niin kulunut ja sammaleen peitossa, että sai selville vain vuosilukujen olevan satojen vuosien takaa. Toisen kirjaimia hän ei edes tunnistanut, mutta arveli niiden olevan hepreaa.

Vanhan hautausmaan hiljaisuus oli kaikennielevää. Se hukutti mielen alleen, eikä Veteraani pian ajatellut mitään, jatkoi vain hiljaista kuljeskeluaan tylsästi ympärilleen katsellen. Toisen ihmisen näkeminen säikäytti ja veti hänet takaisin elävien kirjoihin. Hetken hän mietti oliko vähällä langeta ansaan. Olisiko päämäärätön vaeltelu ollut loputonta ilman äkkinäistä havahtumista?

Toinen ihminen istui lahoavan kannon päällä kädellään päähänsä nojaillen ja tupakkaa poltellen, eikä näyttänyt edes huomaavan Veteraania. Lähempänä näki, että hän oli ruokoton ilmestys. Ruskea asepuku oli likainen ja repaleinen, kasvot kuivuneen kuran peitossa. Lopulta Veteraani ei edes tiennyt pitäisikö yllättyä, kun hän tunnisti istujan Hullu-Kurtiksi. Olihan mies sanonut, että he kohtaisivat vanhalla hautausmaalla.

“Hei Kurt”, hän sanoi seisahtuen kunnioittavan välimatkan päähän. Heidän välissään korkeassa ruohikossa makasi lapio ja sen vierellä kaatunut hautakivi, jossa luki Kurt Emil Donner, 1899-1916. Miehen väsyneiltä kasvoilta näkyi tuskallisen selvästi, että hän oli vain poikanen, liian nuorena kuolleen miehen surullinen varjo.

“Hei”, Kurt vastasi hiljaisella äänellä katsellen johonkin kaukaisuuteen. Veteraani asteli paikoillaan miettien mitä voisi sanoa miehelle, joka on löytänyt oman hautansa. Hän oli juuri jatkamassa matkaansa, kun Kurt jälleen puhui: “Isälläni oli pieni maatila ja hevonen. Minä rakastin hevosia, olisin halunnut kasvattaa niitä.” Veteraani nielaisi.

“Niin”, hän vastasi ja jatkoi matkaansa vain päästäkseen pois kummituksen seurasta.

Tuokion kuluttua jostain kaukaa kuulokyvyn rajamailta kantautui ääni, jonka alkuperästä Veteraani päätti ottaa selvää. Lähempänä ääni osoittautui iloluontoiseksi ja suorastaan riehakkaaksi keskusteluksi. Yksi äänistä kuulosti tutulta.

Pian hän sai puhujat näkyviin. Kaksi asepukuun pukeutunutta hahmoa riekkui näyttävän hautamuistomerkin luona räävittömyyksiä huudellen ja ottaen huikkia tinaisesta kannusta. Hetken Veteraani mietti olisiko kyseessä lisää kaatuneiden haamuja, mutta sitten toinen hahmoista huomasi hänet ja huusi: “Kas, kas!” Se oli Wilhelm, mutta hänen huolitellusta ulkomuodostaan ei ollut tietoakaan. Hipiä oli käynyt kalpeaksi, mutta silmänaluset olivat mustat kuin yö. Silmiin oli syttynyt maaninen hohde, ja aiemmin niin moitteettomat viikset hapsottivat miten sattuu. Niiden alla oli leveään virneeseen vääntynyt suu, joka paljasti rivit keltaisia hampaita. Auki oleva mantteli, sen alta hävyttömästi vilkkuva maha ja kädet olivat kaikki likaisia mudasta ja jostakin, joka oli kai kuivunutta verta.

“Kas, kas!” vastasi Wilhelmin huutoon raakkuvalla äänellä hänen toverinsa, joka oli myös likainen ja kalpea, silmissään häijy palo. Hänen vuoronsa oli pidellä suurta kannua, jonka sisältöä Veteraani ei tohtinut arvailla.

“Saavuithan sinä viimein”, Wilhelm sanoi, “käy kanssamme pitoihin.”

“Wilhelm”, Veteraani huudahti ja asteli toverinsa luokse, “missä sinä olet ollut? Ja mitä pitoja te pidätte täällä?”

Lähempänä hän huomasi kolmannen miehen, joka istui auki kaivetun haudan partaalla. Kuopasta pilkotti rikkinäinen arkku, jonka sisältä pillkisti nippu luita ja pääkallo. Korkeassa, mustakivisessä hautapaadessa luki: “Tässä lepää Kenraali Konrad von Kessler, rauha hänen kuolemattomalle sielulleen.” Veteraanin sydän hypähti. Kenraali oli ollut miehistä parhain. Hän mursi vihollisen puolustuksen Belgiassa ja Pohjois-Ranskassa. Hän oli kuollut vähän rauhan jälkeen häväistynä, riistettynä sotilas- ja aatelisarvostaan. Mikäli kenraalia ja hänen veroisia miehiä olisi kuunneltu, sota olisi voitettu. Sen Veteraani tiesi varmasti. Hän myös tiesi, että kenraalin hauta oli aivan toisaalla.

“Nämä ovat vanhan Konradin muistopidot”, sanoi haudalla istuva olento lipoen huuliaan punaisella kielellään, ja livautti vaalenneen luun sylissään olevaan pussiin.

“Ryöstätkö sinä hänen luitaan!” Veteraani huudahti. Wilhelm oli tullut hänen viereensä ja läimäytti käden olalle. Sen ote oli kuin ruuvipuristimella.

“Me juhlimme hänen lihalla ja luilla niin kuin hän juhli naisten ja lasten lihalla”, Wilhelm sanoi hilpeästi. Hänen hengityksessään ryöppysi raa’an lihan haju.

“Vanhalle kunnon Konradille ei meinaan riittänyt, että hän lähetti miljoona nuorta miestä verikirnuun rintamalle”, raakkui toinen seisovista olennoista.

“Ei, ei!” säesti Wilhelm sylkäisten hautaan ison, punakarvaan klimpin.

“Hänen täytyi tyydyttää verenhimoaan vielä suurissa kesteissä, joissa hienoista juomista ja nuoresta lihasta ei ollut pulaa”, haudalla istuva julisti.

“Marie, Larissa, Elvira, Odette, Agnes, Pikku-Knut…” Raakkuja luetteli nimiä, jotka eivät kuuluneet enää kenellekään.

“Etkö joisi vanhan kunnon Konradin muistomaljaa kanssamme, kuomaseni”, Wilhelm sanoi ja ojensi kättään raakkujaa kohti, “Julius, annapas kannuasi tännepäin.” Konrad von Kessler oli ollut hieno ja kunniallinen kristitty, eikä varmasti ollut syyllistynyt tuollaiseen jumalattomaan syntiin. Vaikka olihan Veteraani kuullut huhuja… Hän tuijotti haudassa lepäävän tyhjiä silmäkuoppia, joiden pimeys oli ikivanhaa ja tutkimatonta. Nenään tunkeutui väkevä viinan tuoksu, kun Wilhelm työnsi raakkujan kannua hänen suulleen.

“Otahan siitä ystäväiseni”, Wilhelm kannusti ja työnsi kannun kylmää, naarmuista reunaa Veteraanin huulille.

“En…” hän kerkesi vastustella vain näytteeksi, kun polttava neste valui jo kurkkuun. Ajatukset alkoivat pyörteillä. Äkkiä kenraalin pääkallon ylle kasvoi ensin liha, sitten iho, silmät, teräksenharmaat hiukset, huulet ja jopa korkean upseerin kullalla koristeltu koppalakki. Ankara ilme kasvoillaan pää tuijotti Veteraania haudastaan, mutta kun se avasi suunsa sieltä valui mustaa hurmetta terävien hammasrivistöjen välistä. Veteraani tempaisi kannun Wilhelmiltä ja joi toisella kulauksella syvään. Hänen korvissaan soi hautaa häpäisevien petojen räävitön nauru. Miksi hän puolustaisi Konrad von Kessleriä? Yhdentekevää oliko ukko raiskannut ja teurastanut viattomia naisia ja lapsia jumalattomissa pidoissaan. Kaikki upseerit, aateliset, kuninkaat ja keisarit olivat verisiä pyöveleitä, jotka olivat ansainneet paikkansa luupinojen päällä helvetin myrskyävillä ylängöillä. Viina kiemurteli tulena Veteraanin vatsassa nostattaen synkkää riemua hänen rintaansa. Ehkä…

Rummun kumahdus kaukaisuudessa havahdutti hänet ja uudet toverinsa julmista juhlallisuuksista.

“Veikot, se oli kutsu meille!” Wilhelm huusi ja otti kannun Veteraanilta. Toiset näyttivät olevan samaa mieltä ja alkoivat tehdä lähtöä. Rumpu kumahti toisen kerran, ja nyt Veteraanikin tunnisti sen kutsuvan sävyn. Hän ei vastustellut, kun Wilhelmin vahva ote ohjasi hänet matkaan.

“Mihin me olemme menossa?” hän kysyi.

“Seremoniaan”, Wilhelm vastasi ja iski silmää.

Loppumatkan joukko seurasi rummun kumahtelua keskustelematta. Rienaava ja räkättävä petokolmikko sai kulkuunsa ryhtiä viestinä kohta koittavan tilaisuuden arvokkuudesta. Veteraani tunsi sen itsekin.

Heidän kulkiessaan yhä raskaampi hämärä kietoi vanhan hautausmaan syleilyynsä. Käkkäräoksaiset puut tihenivät ja hautakivet harvenivat muinaisen kalmiston antaessa tietä metsälle. Pimeässäkin puiden lomasta erotti runsaasti liikettä, jonka lähteeksi Veteraani tunnisti erilaisia asepukuja kantavat ihmiset tai joksikin niiden kaltaiset.

Pian hänen nenäänsä alkoi tuoksua savu, ja suuri tuli loimotti jossain puiden tuolla puolen. Rumpujen jyskytyskin kuului aivan läheltä. Yhtäkkiä joukkio astui ulos metsästä suurelle, tulien valaisemalle aukialle, jolle oli kokoontunut koko vanhan hautausmaan väki. Monet olivat pukeutuneet ruskeisiin asepukuihin. Suuri osa heistä oli niin kuin Veteraanikin: laihoja ja ruokottomia, tuhottuja miehiä, mutta osa piti yhä kivääreitä käsissään ja kypäriä päässään. Heidän kelmenneiltä kasvoilta paistoi kauhu, ja monen ruumis oli runneltu: kenen käsi roikkui vain ohuen rihman varassa ja kuka puristi suolikimppua sylissään. Olipa paikalla myös sotilaita edellisiltä vuosisadoilta: ritareita haarniskoissaan ja muskettimiehiä Napoleonin sodista, mutta he olivat vähemmistössä. Minkään muun sukupolven veriuhri ei ole ollut yhtä suuri kuin Veteraanin. Yhdessä koko väki oli tuhatpäinen, ja kolkosta ulkomuodostaan huolimatta tunnelma oli riehakas. Jopa hänen seuralaisia matkan aikana vaivannut hartaus oli tiessään, ja he hölöttivät riettaita juttujaan suureen ääneen. Oliko tämä todella se joukko, johon Veteraani laski nyt itsensä kuuluvaksi?

Aukion keskellä oli suurien tulien ympäröimä kumpu, jonka laella mustalla kivialttarilla seisoi olento, miehen mittainen ja näköinen, mutta jotain muuta. Se oli pukeutunut mustaan papin albaan ja violettiin stolaan, mutta se ei kuitenkaan ollut pappi, se oli ihan varmaa, sillä hänen päänsä oli mustakarvainen ja kippurasarvinen pedon pää. Se katseli mustilla silmillään joukkoa, mutta elukan ilmeestä ei voinut päätellä mieltä tai tarkoitusta. Se nosti kätensä, jonka ihmismäisiä sormia koristi komeat kultaiset sormukset, ja kuin veitsellä leikaten hälinä aukiolla lakkasi. Myös tulien kehässä suuria patarumpuja hakkaavat petomaiset puoli-ihmiset, jotka Veteraani vasta nyt huomasi, lopettivat rummutuksen tästä merkistä.

Jokainen aukion onneton mies oli teroittanut katseensa petopappiin. Tulien savu tuntui pistävältä Veteraanin nenässä, mutta se peitti alleen häivähdyksen jotain muuta, jotain muinaista ja unohdettua. Pappi antoi hiljaisuuden valella aukiota vielä hetken ennen kuin tiputti kätensä. Veteraani ymmärsi, että seremonia oli alkamassa, ja ensimmäistä kertaa hän mietti oliko tämä sittenkin vain painajaista.

“Veljet!” petopapin julistus alkoi. Sen ääni oli ihmismäinen, syvä ja soinnikas - Veteraanille tuli siitä mieleen jotain, mutta hän ei saanut siitä kiinni.

“Olemme tulleet tälle siunatulle maalle vannomaan uskollisuutta syvyyksien jumalille…” Siitä alkoi painajaismainen messu, jonka sisällöstä Veteraanin oli mahdotonta sanoa mitään varmaksi. Hänestä tuntui kuin puolielukka olisi osoittanut sanansa kaikista aukion kadotetuista juuri hänelle, ja vetänyt hänet syvälle rituaaliin pyörteisiin, joiden tarkoitus oli valmistella hänestä yksi opetuslapsista, kuuliainen tämän paikan synkille mestareille. Hänen ajatuksensa kuohuivat, ja hirvittävät tuhoa ja kuolemaa sisältävät mielikuvat risteilivät hänen mielessään. Vain hetken hän ehti miettiä oliko Wilhelmkin kokenut tämän saman ryöpytyksen vain päiviä aiemmin, vai miten aika tässä paikassa toimikaan.

Hypnoottisen puheen läpikin Veteraani rekisteröi mitä aukiolla tapahtui. Pilvimuuri alkoi vihdoinkin sortua paljastaen öisen taivaan, jota miehitti tuntemattomiin muodostelmiin asettuneet tähdet ja korkealla kivunnut luunvalkea täysikuu. Yhdessä ne valaisivat kylmällä valollaan kaikki petopapin seurakuntaan kuuluvat rikotut ja raastetut sotilaat, jotka eivät tyytyneet seuraamaan rituaalia äänettöminä vaan säestivät sitä hurjilla kiljahduksillaan. Hetkeksi hiljenneet rummuttajatkin olivat jatkaneet tasaisia iskuja, vai olikohan se sittenkin Veteraanin villinä hakkaava sydän, joka tuntui tykyttävän koko hänen paikalle kahlitussa ruumiissaan. Hänen mitätön olemuksensa oli kiedottu petopapin rituaalin ympärille, eikä hän ollut mikään sen kummempi kuin teuraalle pääsyä odottava karitsa.

Aika pyörteili Veteraanin ympärillä, kun seremonia jatkoi etenemistään. Se oli saavuttamassa huippukohtansa, kun petopappi äkkiä kohotti kätensä jälleen ilmaan. Aukiolle tuli kuolemanhiljaista.

“Syvyyden jumalat, kutsun teidät todistamaan uuden veljemme syntymää!” Hitaasti olento suoristi kätensä eteensä ja nosti etusormensa, jonka suuntaan koko tuhatpäinen seurakunta kääntyi katsomaan. Veteraani tiesi sen osoittavan itseään.

“Tule poikani, ja ota kaste vastaan”, petomaisen saarnaajan ääni jylisi yli aukion. Se iski näkymättömän koukun Veteraanin sieluun ja kiskoi häntä lähtemään. Hän tiesi, että kuuluisi mennä. Kaste kirkastaisi ja kohottaisi, eikä enää ikinä tarvitsisi tuntea nälkää, väsymystä, kipua tai pelkoa. Kaikki hänen kärsimyksensä päättyisivät, ja mistä hinnasta? Hänen sielustaan? Oliko siitä kukaan koskaan välittänyt vähääkään?

Hänen sisältään kuitenkin kumpusi tahto vastustaa petopapin kutsua. Se muistutti, että hän luopuisi jostain erottamattomasti omastaan - jostain, joka oli pyhää ja ainutkertaista. Petopappi ja muut vanhan hautausmaan pahat henget saisivat revittyä riekaleiksi kaiken muun, mutta eivät tätä yhtä osaa, olemuksen haurasta ydintä. Mutta kutsua oli vaikea vastustaa, ja hän aisti kuinka Wilhelm ja raakkuja kävivät levottomiksi ymmärtäessään, että heidän oli autettava hänet oikeaan loppuratkaisuun. Olentojen jo tavoitellessa Veteraanin olkapäitään hän työnsi kätensä taskuihinsa etsien epätoivoisesti jotain, mitä tahansa. Hänen yllätyksekseen käsi tavoittikin jotain, mihin se tarttui kuin aseeseen. Kesti hetken, että hän ymmärsi mikä se oli, mutta kun ymmärrys koitti, se lähetti pulssin puhdasta voimaa käsivartta pitkin aina aivoihin saakka.

Petopapin kutoma lumous räsähti rikki, ja Raamatun sivua kädessään puristaen Veteraani räjähti toimimaan. Hurjalla voimalla hän töytäisi Wilhelmin syrjään kuin heinänkorren. Terästäytyneen tahdon viesti oli selkeä: hänestä ei saisi tulla samanlainen saastainen henki ja raadonsyöjä kuin entisestä toveristaan, joten täältä oli päästävä pois. Niinpä hän pinkaisi juoksemaan siihen suuntaan, mistä kuvitteli tulleensa.

Hirvittävä, epäinhimillinen ääni lävisti maailman. Se kuulosti vahingoittuneen eläimen kiljahdukselta, joka pirstaloitui sadan kankaan yhtäaikaiseksi repeämiseksi. Veteraanin ei tarvinnut kääntyä tietääkseen, että ääni kuului kummun päältä raivostuneen petopapin ravistaessa yltään viimeisenkin ihmisyyden julkisivun. Mitä ikinä kuoriutukin esiin, se kohosi ilmaan ja loisti kuin hulluuden tähti maalaten aukion sairauden ja saasteen sävyin. Se syöksyi jahtaamaan Veteraania huutaen sadalla äänellä.

Hautausmaa muuttui pakenevan Veteraanin ympärillä. Tukevan, tasaisen maan tilalla oli mutainen tanner, jota kraaterit täplittivät. Hautakiviröykkiöt olivat yhä siellä, mutta ne kaatuilivat ja valuivat holtittomasti kraatereiden pohjalle. Hän liukastui yhteen niistä huomatakseen, että jakoi sen mätänevän ruumiskasan kanssa. Pahoinvoivana kuoleman löyhkästä hän räpiköi ylös ja todisti kuinka koko hautausmaa oli muuttunut muistojen ja painajaisten taistelukentäksi. Ehkä se oli aina ollutkin niin. Edessä näkyi piikkilangan reunustama taisteluhauta, jonne hän äkkiä syöksyi.

Hän törmäsi suoraan ruskeaan asepukuun verhoutuneeseen luurankoon, joka piteli yhä upseerin revolveria ohimollaan. Vastakkaisella puolella kalloa oli rosoreunainen reikä. Silloin vieressä räjähti. Paineaalto viskasi hänet vasten taisteluhaudan seinämää, ja irtomaata putosi röykkiöittäin hänen päälleen. Korvissa soi, kaikkia paikkoja särki ja suu ja silmät olivat täynnä mutaa, mutta yksi asia oli vastaansanomattoman selvä: tänne jääminen merkitsisi itsemurhaa. Niinpä hän kipusi taisteluhaudan reunan yli ja syöksyi päättymättömälle ei-kenenkään-maalle, joka kylpi vihreässä valossa. Sataan huutavaan ääneen oli nyt yhtynyt aseiden ryske ja pommien jyrinä.

Aika venyi kuin jousi, kun Veteraani väisteli räjähdyksiä ja kraatereita epäpyhällä taistelukentällä. Se olisi yhtä hyvin voinut kestää minuutteja kuin vuosia. Jatkuva pommitus piirsi maastoa uudelleen heittäen hänen ylleen irtomaata ja ruumiinosia, mutta hän ei välittänyt. Vaikka hän kaatuikin mutaan, repi hän aina itsensä ylös uudelleen, ja jatkoi pakoaan seuraavaan taisteluhautaan, joka tarjosi turvan vaikka vain häiävän pieneksi hetkeksi.

Yhtäkkiä huutavat äänet muuttuivat kimeämmiksi, ja niihin tuli terävä, metallinen sävy. Muta alkoi upottaa yhä enemmän, ja pian Veteraani rämpi siinä nilkkojaan myöden. Pakeneminen muuttui epätoivoiseksi raahustamiseksi, jossa hän joutui repimään itseään eteenpäin yhä Raamatun sivua kädessään puristaen. Sormet haroivat mutaa, jonka seassa oli tuhansittain murenevia luita. Taistelutanner oli antanut periksi ja paljastanut altaan vielä vanhemman totuuden: koko maa oli muuttunut tasaiseksi, piirteettömäksi autiudeksi, jonka pimeydessä ei erottanut edes taivaanrantaa.

Väistämättä Veteraanin voimat alkoivat hiipua paon käydessä yhä hitaammaksi ja raskaammaksi. Hän ei vieläkään pystynyt kääntymään kohtaamaan takaa-ajajaansa, mutta tunsi tämän hentojen, vihreänä kimmeltävien kärhien jo kietoutuneen jalkansa ja kaulansa ympärille, uiden hitaasti kohti hänen ydintään. Tuskin mitään olisi enää tehtävissä: pian se nostaisi hänet luokseen ja nielaisisi kokonaan, ja imettyään kaiken elämän, sylkäisisi kuoren ulos asuttamaan ikuisesti tätä kirottua maata.

Silloin Veteraani katsahti ylös viimeisen kerran ja näki edessään mutaisen maan keskellä seisovan vanhan raunioituneen holvikaarellisen oviaukon. Toivo syttyi hänen sydämeensä. Se oli sittenkin olemassa, pakoreitti tästä paikasta. Vai oliko tämä vain viimeinen harha? Hänen jäsenensä sähköistyivät niihin virratessa uutta voimaa, ja hän karisti tunkeutuvat kärhet ja epätoivon ruumiistaan ja mielestään, ja ryhtyi viimeiseen syöksyyn kohti oviaukkoa ja turvapaikkaa. Takaa-ajajan sataääninen huuto yltyi sekasortoiseksi kirkunnaksi, joka tunkeutui pyörryttävästi ja kivuliaasti Veteraanin korvista sisään, mutta hän ei välittänyt siitä. Se piiskasi häntä kärhillään lakkaamatta, mutta mikään ei tarttunut kiinni. Hautakiviä ja ruumiita kohoili mudasta, mutta Veteraani väisti ne kaikki tietäen, että yksikin erehdys olisi viimeinen. Ikuisuuden jälkeen hän saavutti oviaukon, ja heittäytyi siitä läpi tietämättä ja välittämättä lainkaan, mitä toisella puolella odotti. Pimeys nielaisi hänet.

Mies palasi tajuihinsa hautausmaan pienen kappelin puisella penkillä. Hänellä ei ollut muistikuvaa miten oli sinne saapunut tai päässyt sisään. Pää ja jäsenet tuntuivat raskailta, eivät varsinaisesti kipeiltä, mutta hänen mielensä oli täynnä myllerrystä. Tuhannet mielikuvat välähtelivät ennen kuin vaihtuivat äkkiä tai muuntautuivat kokonaan toisiksi. Hän tunsi olevansa täysin eksyksissä.

Hän puristi kädessään yhä jotain. Se oli likainen ja ryppyinen, irti revitty Raamatun sivu. Varovasti kuin elävää, hentoa olentoa käsitellen Mies rullasi sen aukim yrittäen saada siitä jotain viestiä, joka selittäisi tämän kaiken. Sivu oli niin huonokuntoinen, että se oli miltei mahdotonta. Kuitenkin hiljalleen kaiken lian ja rypyn keskeltä hän huomasi lukevansa ensimmäistä Korinttilaiskirjettä. Siinä luki: “Viimeinen vihollinen, joka pannaan pois, on kuolema.”

Miehen käsi valahti ja sivu leijaili lattialle. Hänen katseensa kohosi tyhjänä kohti alttarin yläpuolella olevaa ikkunaan, jonka lasimaalauksissa kuvattiin ristiinnaulittua. Hänen kasvonsa olivat täysin vailla ilmettä.

Kappelin ulkopuolella oli kaunis, aurinkoinen aamupäivä. Hautausmaan pääkäytävää reunustavat suurten, vanhojen tammien lehdet havisivat lempeässä kevättuulessa. Vanha haudankaivaja ajoi tiehensä keltaturkkista kulkukoiraa, joka oli omin luvin tullut norkoilemaan pyhälle maalle.