Konfiguraatio

Ikuisuuden kestäneen tyhjyyden rikkoi yhtäkkiä arkinen ja monotoninen ääni. Se asettui tyhjyyden keskelle yksinäisenä ja muodottomana, mutta paljasti äkkiä itsensä airojen sukellukseksi veden alle ja sitten jälleen nousuksi pinnalle. Tunnistamisen myötä tietoisuus palasi Rasmukseen yllättäen - kuin heräämisen sijaan hänet olisi vain käynnistetty uudelleen.

Hän avasi silmänsä, mutta pimeys ei väistynyt. Silti hän tunsi aistiensa antavan viestejä, jotka kertoivat ympäristöstä ylimaallisella tarkkuudella. Suljettuna kiviseen sarkofagiin hän matkasi lautalla suunnatonta, maanalaista merta, joka velloi synkkänä ja mahtavana kuin pahantahtoinen jumala. Joukko kumaria, mykkiä olentoja soutivat lauttaa kohti tuntematonta päämäärää.

Hämmästyneenä painajaismaista ja outoa tilannetta hän yritti haroa niin mielestä kuin ympäristöstään jotain, joka olisi tuonut valoa tähän pimeyteen. Raajat olivat kytketty niin lujasti sarkofagin laitoihin, että niiden tempominen oli turhaa. Edes huutamisesta ei tullut mitään, koska hänen suunsa oli kapuloitu. Viimeisenä silauksena ruumiilliselle avuttomuudelle oli rintakehässä tykyttävä kipu kohdassa, johon oli kytketty piikillä ruumiin päällä kiemurteleva metallinen letku, jonka toinen pää johti jonnekin sarkofagin sisällä piilevään koneistoon.

Henkinen ponnistelu ei ollut sen helpompaa, mutta ainakin se tarjosi jotain mahdollisuuksia. Rasmusta ympäröivät pimeys jatkui katkeamattomana hänen mielessään, mutta mustuuden laidoilla häilyi silti harmaita muotoja. Niistä selvän ottaminen oli miltei yhtä turhauttavaa kuin rimpuilu jäsenten siteitä vastaan.

Ajatukset katkesivat ääneen, joka kantautui niin kaukaa ettei hänen olisi tullut kuulla sitä. Aluksi se oli kuin pedon ulvaisu, mutta jatkuessaan muistutti pakotetun metallin vaikerrusta. Ääni toi mieleen kuvia, jotka olivat kuin kätkettyjä muistoja: loputtomasta öljyisistä metalliputkista rakennetusta kojeesta ja hämärän luolan pohjalla vaanivasta punasilmäisestä pedosta. Sen kuullessaan hän tunsi kylmän koukun iskettävän olemuksensa keskelle ja itseään vedettävän äänen suuntaan. Rasmus ymmärsi, että mikä ikinä siellä odottaisikin, se olisi hänen mystisen matkansa päämäärä. Mutta se sai muutakin aikaan hänen mielessään.

Ääni napsautti hermoradat oikeille uomilleen aivoissa. Muistissa kaikki valot rävähtivät päälle samanaikaisesti. Hän tiesi tarkalleen mistä kaikki oli alkanut. Sen täytyi olla edellinen kesäkuu… olihan se edellinen?

***

Silloin Rasmus työskenteli sairaanhoitajana selviämisasemalla. Työ oli ympärivuorokautista ja resursseja niukasti, mutta hän piti ihmisten auttamisesta, eikä hänellä ollut mitään yövuoroja vastaan. Siellä hän oli sinäkin yönä, kun aseman ovisummeri soi vaativasti. Se ei ollut täysin tavanomaista, sillä yleensä viranomaiset toivat asiakkaita, ja he ilmoittivat tulostaan etukäteen. Ovella Rasmus kohtasi seinään nojaavan langanlaihan, ikivanhan miehen, jonka likaisenharmaa parta tavoitteli vyötäröä. Rasmuksen tiedustellessa miehen asiaa tämä vastasi vain tukahtuneella urahduksella ja lankesi maahan tajuttomana. Rasmus kumartui kokeilemaan pulssia kaivaen samalla puhelinta taskustaan soittaakseen ambulanssin, kun hän kuuli takaansa äänen.

Tohtori Kalm näytti niin paljon luurangolta kuin elävä ihminen vain pystyi näyttämään: hän oli pitkä, laiha, niin kalju, että tuskin mistään kulmasta näkyi edes sänkeä, ja käytti pyöreitä, terässankaisia silmälaseja.

“Rasmus, kannetaan hänet sisään, vuoteelle lepäämään”, tohtori sanoi tapansa mukaisesti pehmeästi ja verkkaisesti.

Rasmus ei aluksi vastannut, mutta löydettyään heikon pulssin hän suoristautui ja kääntyi tohtorin puoleen.

“Eikö tämän miehen paikka ole sairaalassa? Pulssi tuskin tuntuu.”

“Niin, hän on varmasti kuollut jo muutaman tunnin kuluttua. Ei kukaan ansaitse kuolla tässä.” Rasmus nyökkäsi. Päätös ja vastuu oli Kalmin.

Vanhukselle järjestettiin makuusija tyhjillään olevasta osastosta, jonne Rasmus kantoi hänet vuorossa olevan yövartijan kanssa. Tarkastaessaan uuden potilaan kuntoa Rasmus huomasi, että tämä oli elänyt rankan elämän, sillä hänen ihonsa oli arpien täplittämä. Niitä oli niskassa, ranteissa, nilkoissa ja yksi erityisen ilkeä, vain vaivoin parantunut aivan rintalastan alalaidassa. Hetken mielikuvat vanhuksen kärsimistä kidutuksista kiusasi Rasmusta.

“Sitä ei kannata ajatella”, Kalm sanoi arpien tullessa puheeksi, kun tohtori kävi arvioimassa tilannetta, “onko tietoa hänen henkilöllisyydestään?”

“Ei ole. Hän vaikuttaa kodittomalta. Vaatteet on varmaankin saatu vasta jostain Pelastusarmeijalta. Ne ovat siistit ja aivan liian isot.” Kalm nyökkäsi vakavana. Vanhus haisi pinttyneelle hielle ja jollekin muulle… kuolemalle?

“Ei mene enää kauaa”, tohtori totesi katsellen vanhuksen kaikesta huolimatta levollisia kasvoja.

Yö kului rauhallisesti. Vanhus kävi elämän ja kuoleman rajaa heräten vain kerran. Hän pyysi sammaltaen vettä, mutta joi sitä vain sormustimillisen ennen kuin vaipui jälleen tajuttomuuteen. Aamun ensilintujen aloittaessa laulunsa hänen otteensa lipesi ja nimensä - mikä ikinä se olikin - pyyhittiin elämän kirjasta. Rasmus nosti vanhuksen kädet ristiin runnellulle rinnalle. Silloin hän tunsi kylmän hipaisun niskassaan kuin siihen olisi painettu aseen piippu. Hän värähti, mutta totesi sen olleen vain harha.

Kerrostalo, jonka katutasossa asema sijaitsi, oli vuosikymmeniä vanha, eikä uudistuksiin ollut tuhlattu rahaa. Tohtori Kalmin pienen toimiston ovi oli tummunutta viilua, ja sitä koristi rusehtava kuviolasi. Rasmuksen lähestyessä oven takaa kuului vaimeaa muminaa, vaikka hän oli aivan varma, että tohtori oli yksin. Hän koputti ja avasi oven odottamatta vastausta. Jotkut uutiset eivät odota.

“Potilas on menehtynyt,” hän sanoi ilmoitusluontoisesti. Kalm istui vanhan puisen kirjoituspöydän ääressä kumartuneena tutkimaan vanhaa kirjaa, jonka lehdet olivat kellastuneet. Läimäyttäen kirjan kiinni hän nosti katseensa ovelle. Hänen silmissään oli outoa paloa, kun hän tuijotti Rasmusta ja availi suutaan kuin olisi unohtanut miten puhutaan. Hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan. Sitten Kalm räpäytti silmiään ja hänen katseensa harhautui.

“Vai niin”, hän sanoi tukahtuneella äänellä ja nousi seisomaan. Rasmus jäi katsomaan pöydällä lepäävää kirjaa. Sen ruskeat nahkakannet olivat syvillä uurteilla, ja sivujen välissä pilkotti kankaisia kirjanmerkkejä. Mitä Kalm mahtoi tutkia tuollaisesta kirjasta kesken työn?

Rasmus oli yllättynyt miten jouhevasti Kalm sai hoidettua vanhan miehen asiat viranomaisten kanssa. Ketään ei tuntunut kiinnostavan miten hän oli päätynyt kuolemaan pienelle selviämisasemalle. Miehen henkilöllisyys ei koskaan selvinnyt, ja yhtä joutuin kuin hän oli menehtynyt, hän päätyi ruumishuoneelle ja sieltä nimettömään hautaan. Sen pituinen se.

Seuraavat viikot Rasmuksen elämä sujui kuten nuorilla aikuisilla on tapana: hän teki töitä ja tapasi ystäviään. Vain harvoin hän havahtui tunteeseen, että joku seurasi häntä kadulla tai työpaikan käytävillä, tai tuntenut, ettei herätessään ollut asunnossaan yksin. Ehkä joskus aseman loisteputkivalot räpsivät ja pitivät outoa ääntä. Mutta nämähän olivat varsin tavallisia asioita.

Oli kesäinen iltapäivä, kun Rasmus käveli töistä raitiovaunupysäkille. Hän kuunteli musiikkia puhelimellaan korvanapeista, kun ääni ensin pirstoutui robottimaiseksi särinäksi, ja sitten mykistyi kokonaan. Hän tarkisti puhelimensa ja kurtisti kulmiaan, kun laitteen näyttö oli pimeä, eikä virtanäppäimen painelu saanut sitä heräämään henkiin. Hieman huolestuneena hän kaivoi napit korvistaan ja jatkoi matkaansa.

Hän oli uppoutunut miettimään uuden puhelimen ostamisesta koituvaa taloudellista vaivaa, kun tajusi, että oli täysin hiljaista. Tuuli ei vinkunut, linnut eivät laulaneet, eivätkä autot ajaneet tai tööttäilleet kadulla. Nostaessaan katseensa jalkakäytävästä hän todisti eriskummallisen näyn: hiljaisuuden vaippaan kääriytynyt kaupunki oli myös täysin eloton. Likkennevalot olivat pimeinä kaduilla, joita kansoitti tyhjät ja pysähtyneet autot ja raitiovaunut, eikä ketään näkynyt edes jalkakäytävillä tai rakennusten ikkunoissa. Kylmä hiki kihosi Rasmuksen otsalle, kun hän tuijotti tätä epätodellisen näytelmän kulissiksi muuttunutta näkymää. Hän yritti huutaa tavoittaakseen edes jonkun, mutta vain kaiku vastasi. Rasmus pinkaisi paniikinomaiseen juoksuun läpi tyhjien katujen.

Tuntemattoman ajan kuluttua hän joutui pysähtymään ja lysähti istumaan jalkakäytävän reunalle. Päämäärätön pako ei tuottanut tulosta, sillä kaikkialla oli aivan yhtä autiota. Hän oli hikinen ja rasitus pisteli keuhkoissa. Eniten sekaisin olivat hänen ajatuksensa. Ehkä jostain putkahtaisi jonkin hulvattoman viihdeohjelman kuvausryhmän, joka oli järjestänyt äärimmäisen monimutkaisen pilan. Tai ehkä yllättäen oli alkanut sota, ja vihollinen oli iskenyt kaupunkiin supermodernilla aseella, joka pyyhki kaiken biologisen elämän 50 kilometrin säteellä. Tai ehkä! Raamatullinen maailmanloppu oli alkanut, ja kaikki tosiuskovaiset oli temmattu Taivaaseen. Vain törkeimmät synnintekijät olivat jääneet kärsimään maan päälle. Kaikki muut olivat kadonneet jälkiä jättämättä, ja vain hän oli jäljellä.

Rasmus painoi kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Alho raukesi hänen kuullessa vieraan äänen. Se oli korkea, hienomekaaninen sirinä. Äänen lähdettä ei tarvinnut kauaa etsiä, sillä heti nostaessa päänsä Rasmus näki sen tai ne. Niitä oli satamäärin: puissa, lyhtypylväissä, talojen ikkunalaudoilla, jalkakäytävien reunakivillä. Ne näyttivät aivan linnuilta, mutta olivat sittenkin jotain hienomekaanisia kojeita, jotka vain muistuttivat lintuja. Öljyisestä, mustasta metallista rakennettuja mekaanisia lintuja, joilla oli ihmismäinen pää. Jokaisen lukemattomien lintujen parven etäisesti ihmismäisen pään mustat silmät olivat kiinnittyneet Rasmukseen.

Ajatukset löivät tyhjää hänen kieltäytyessä uskomasta näkemäänsä. Hän kavahti seisomaan kasvot kivettyneenä epäuskoiseen ilmeeseen. Hän astui lähemmäksi parvea, ja mekaaniset linnut hypähtivät kauemmaksi samanaikaisesti kuin yhdestä tahdosta. Hän astui kauemmaksi, ja koko parvi seurasi. Viimein hänen kyynelistä märät kasvonsa vääntyivät loputtomaan kauhun kirkaisuun, ja taas hän otti jalat alleen aikoen juosta vaikka loputtomiin karkuun näitä helvetinlintuja, joiden syövereistä kantautui tasaisesti nouseva ja laskeva mekaaninen sirinä. Kaikki sadat linnut nousivat siivilleen ja lähtivät seuraamaan Rasmusta.

Tällä kertaa kauhu oli niin alkukantaista, että se ravisti hänet hereille unesta. Hän oli syöksynyt seisomaan makuuhuoneensa lattialle ennen kuin valve oli ajanut painajaisen tiehensä ja katseli nyt hämmentyneenä sänkynsä myllättyjä petivaatteita. Huone kylpi verhon raosta sisään sirottuvassa lempeässä aamupäivän auringossa.

Annettuaan sykkeen tasaantua Rasmus oli miltei huvittunut. Kaikki oli ollut vain unta - miten ilmiselvää. Hän hiipi ikkunan luokse ja raotti verhoa. Ihmiset kävelivät, autot tööttäilivät ja aivan tavalliset pulut nokkivat makupaloja.

“Se oli vain unta”, hän toisti vakuutuksen äänen ja antoi verhon valua kädestään. Karmivaa, todentuntoista unta.

Painajaiset kiusasivat harvoin Rasmusta pitkään, mutta tällä kertaa päivänvalo ei onnistunut karkoittamaan niitä kokonaan. Selviämisaseman loisteputkien kylmä hehku toi mieleen mekaanisten lintujen sirinän, ja muutamia kertoja yövuorossa hän harhaili työpaikan autioilla käytävillä luullen jälleen olevansa maailman ainoa ihminen kunnes helpottuneena kohtasi vartijan, potilaan tai vuorossa olevan lääkärin.

Seuraavalla viikolla uni tuli takaisin. Se yllätti ja järkytti Rasmusta aivan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Kesän lähestyessä syksyä se alkoi toistua yhä useammin. Lopulta hän pakeni mekaanisia, sirittäviä lintuja lähes joka yö milloin mistäkin autioksi muuttuneesta arkisesta tilanteesta.

Jatkuvat painajaiset heittivät Rasmuksen elämän raiteiltaan. Hän oli jatkuvasti väsynyt, mutta pelkäsi mennä nukkumaan. Hiljalleen elämästä katosi kaikki ilo, koska hän ei yksinkertaisesti jaksanut viettää mitään mielekästä vapaa-aikaa. Valve muuttui automaattiseksi suorittamiseksi, kun hän söi haluttomasti valmisruokaa toisinaan edes jaksamatta lämmittää sitä, ja kävi töissä. Nukkumaan käynnin lähestyessä kauhu alkoi puristaa hänen sisintään, kunnes lopulta oli pakko mennä sänkyyn painajaisten pyöriessä mielessä niin tiiviisti, että oli miltei yhdentekevää uneksiko vai valvoiko hän. Lopulta uni aina tuli, ja sen mukana autio kaupunki ja mekaaniset linnut.

Kirkkaimpina hetkinään Rasmus tunsi tippuvansa hitaasti mustaan kuiluun, ja ymmärsi tarvitsevansa apua. Yhtenä näistä hetkistä hän soitti muualla asuvalle äidilleen. Se oli alkukantaista ja vaistonvaraista, koska valintaäänen jo kuuluessa hän vielä tiennyt mitä aikoi sanoa. Eikä puhelun kuluminen tuonut asiaan selvyyttä. Äiti kuulosti niin huolestuneelta jo siitä vähästä mitä Rasmus sai sanottua, ettei hän voinut vaivata äitiään enempää painajaisillaan ja unettomuudellaan. Hän oli aikuinen mies ja terveydenhuollon ammattilainen, kyllä hän osasi pitää huolta itsestään.

“Onhan kaikki varmasti hyvin?” kuului kaikuna hänen mielessään puhelun jälkeen hänen tuijottaessa kasvojensa varjokuvaa puhelimensa pimenneeltä, säröille joutuneelta ruudulta. Jokin kaukaisilta luonnonvoimia palvovilta ja petoja luolien seiniin maalanneilta esivanhemmilta peritty hälytyskello soi mielen perukoilla varoittaen käsillä olevan viimeinen hetki toimia. Rasmus päätti tarttua siihen.

Kauniin loppukesän päivän päätteeksi Rasmus oli saapunut selviämisasemalle. Hän oli alkanut tehdä enemmän yövuoroja, koska vaikka hän pelkäsi jatkuvasti olevansa maailman ainoa ihminen, hän oli myös alkanu kammoksua muiden ihmisten seuraa. Iltoina ja varhaisina aamuina sitä oli vähemmän tarjolla.

“Kuinka voit?” kuin tyhjästä ilmestynyt tohtori Kalm kysyi lempeällä äänellä, mutta hän ei hymyillyt - katsoi vain.

“Aivan hyvin”, Rasmus vastasi toivuttuaan häkellyksestä ja yritti hymyillä. Hän näytti sysimustine silmänympäryksineen ja likaisine vaatteineen mieheltä, joka voi alleviivaavan ei-hyvin, mutta sitä hän ei halunnut Kalmille kertoa. Tohtorin tutkiva katse terävöityi, mutta kohdatessaan Rasmuksen tyhjän tuijotuksen hän tyytyi nyökkäämään ja jatkoi matkaansa. Pakotettu hymy suli Rasmuksen kasvoilta. Hänen sisällään asuin pieni toivonkipinä, sillä kotona odotti annos väkevää unilääkettä. Sen määränneen lääkärin mukaan ne vaivuttaisivat hänet pitkään ja unettomaan uneen, josta heräisi levänneenä. Lääkäri sanoi niiden olevan tietysti vain ensiapu, ja tarvittaisiin myös terapiaa, mutta se oli liian pitkällinen prosessi. Jos lääkkeet veisivät edes painajaiset pois, Rasmus olisi valmis syömään niitä vaikka loppuikänsä.

Kimeä vihellys leikkasi ilmaa. Mustavalkoiseen asuun pukeutunut tuomari otti pillin suustaan ja kohotti kätensä osoittamaan kohtaa nurmikolla maalin edustalla. Vierasjoukkueen kannattajat aloittivat villin vihellyskonsertin pelaajien kerääntyessä turhautuneeseen torikokoukseen tuomarin ympärille. Tuomio kuitenkin pysyi, ja pian kotijoukkue juhli illan kolmatta maalia. Kannattajakatsomossa Rasmus pyöritti joukkueen huivia päänsä yläpuolella ja yhtyi lauluun muiden kannattajien kanssa.

Jalkapallo-ottelu oli käynnissä. Lääkkeet olivat toimineet, koska Rasmuksen olo oli loistava. Juoma oli virkistävää, hän nautti tovereidensa seurasta, ja ilma oli suurenmoinen. Hänen suosikkijoukkueensakin menestyi. Oli kuin hänen vaikeutensa olisivat haihtuneet sumuna auringon tieltä, ja tilalle oli palannut nuoren aikuisen huoleton elämä. Asiaa ei kannattanut edes ajatella sen kummemmin, koska sen kaivelu tuntui kuin kutsulta hirveyksille palata: miten hän pystyi nyt olla tässä, seisoa tovereidensa rinnalla, huutaa ja laulaa pelkkää elämän riemullisuutta, kun vain hetki sitten hän oli elänyt kauhujen keskellä alati tukahduttavammassa pimeydessä? Sen hetken ja tämän välillä ei tuntunut olevan mitään vaihetta, ei toipumista. Ensin hän oli maassa ja nyt pystyssä, suorittamatta vaivalloista ja kivuliasta nousemista.

Äkkiä Rasmus pyyhki moiset ajatukset mielestään ja keskittyi peliin. Hän oli jälleen kohottamansa äänensä lauluun, kun kuuli pahaenteisen jyrähdyksen. Vilkaisu taivaalla osoitti, ettei siellä näkynyt pilveäkään. Kulmiaan kurtistaen hän laski katseensa kentälle vain todistaakseen joukkueiden kadonneen. Kadonneita olivat myös tuomarit ja tuhannet kannattajat. Kenttä oli täysin autio. Vain jalkapallo lipui laiskasti nurmella testamenttina juuri käynnissä olleelle urheilujuhlalle, mutta sekin kadotti liikevoimansa pian. Rasmus seisoi yksin suuren stadionin tyhjässä katsomossa, ja kylmä teräsverkko kiristyi hänen sisuksiensa ympärille. Hetken hiljaisuus oli veretseisauttavan täydellistä, mutta se rikkoutui uudesta jyrähdyksestä, joka sai Rasmuksen hätkähtämään niin, että hän tiputti oluttuopin kädestään. Surullisesti räsähtäen se pirstoutui seisomakatsomon sileäksi kuluneille puulavereille.

“Ei”, oli ainoa sana, jonka Rasmus sai kuiskattua jatkuvalle ja voimistuvalle jyrinälle, joka tuli nyt selvästi maan alta. Paikoilleen jähmettyneenä hän näki kuinka kentän keskiympyrä ensin kupruili ja repesi sitten auki massiivisen jyrähdyksen saattelemana. Aukosta alkoi puskea mustaa, iljettävän hajuista paksua savua, jonka seasta nousi musta, metallinen hirveä monoliitti, joka oli kuin tuomionpäivän kolossin kerrostalon kokoinen hammas. Se kohosi ja kasvoi murtaen koko kentän alleen tavoitellen jo taivasta, joka oli muuttunut mustaksi synkästä savusta.

Helvetinkone vain jatkoi kohoamistaan, ja sen kyljistä irtaantui metallilonkeroita, jotka sätkyen venyivät kymmenien metrien mittaisiksi. Päästyään lopulliseen mittaansa ne huojuivat pahaenteisen synkronoidusti osoittaen Rasmusta kärhimäisillä päillään.

Jyrinä oli vaiennut, mutta koneen sisältä kuului ääniä: kolahtelua, kirskuntaa, naksutusta ja tykytystä. Aivan kuin suuria vaihteita olisi vaihdettu jossain koneen uumenessa. Mekaanisten lintujen korkea sirinä syntyi äänien joukkoon, mutta tällä kertaa se sykki eri taajuuksilla ja vaihteli muotoaan etsien tapaa, jolla tulla ymmärretyksi. Hetken se kantautui Rasmuksen korviin hirvittävänä, pulssimaisen sekamelskana kunnes viimein saavutti kaamean tarkoituksensa.

“Rasmus… sinä olet…” koneen sirisevä ääni huokaisi autiolla stadionilla.

Rasmus avasi silmänsä kylmyyden laineiden vielä lyödessä hänen sisällään. Makuuhuoneessa oli pimeää, mutta hän pakottautui pitämään silmänsä auki, ettei painajaisen kauhut pääsisi palaamaan. Hänen korvissaan kaikui korkea sirinä ja nenässään tuoksui savun löyhkä. Hiljalleen vauhkoohtunut mieli rauhoittui ja näkö tottui hämärään, mutta painajaisten rippeiden tilalle tuli painostava läsnäolon tunne. Levottomana hän kohottautui sängystä vain nähdäkseen keittiön oviaukossa pimeyttä vasten piirtyneen hahmon.

“Mikä helvetti!” Rasmus rääkäisi paniikin iskiessä täydellä voimalla. Hän tavoitti lukuvalonsa, jonka loisteen suuntasi oviaukkoon. Valon paljastama olento oli lyhyt ja kyyry, mutta ihmisen muotoinen. Sen yllä oli karkea ruskea kaapu, jonka vyönä toimi pätkä köyttä. Sen laidat kädet olivat epäsuhtaisen pitkät tavoitellen miltei nilkkoja. Olennon pää näytti siltä kuin sen olisi muotoillut joku, jolla oli vain hämärä käsitys siitä miltä ihmisen pään ja kasvojen tulisi näyttää. Iho oli harmaa, silmät mustat, eikä niissä vilkkunut tietoisuuden tai ymmärryksen kipinä. Se viihtyi valossa vain sekunnin ennen kuin vetäytyi keittiön pimeään nytkähtelevin, mutta tarkoin liikkein.

Rasmus syöksyi olennon perässä keittiöön, jonne iski heti valot päälle. Hänen verenkiertonsa oli täynnä adrenaliinia, ja hän oli valmis taistelemaan minkä tahansa hirviön kanssa kotinsa pyhyydestä. Keittiössä ei vain ollut ketään. Sieltä ei ollut ulos muuta reittiä kuin oviaukko, jossa hän seisoi, ja pieni ikkuna, joka oli salvattu kiinni. Hän avasi kaikki kaapit ja laatikot löytämättä mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Juodessaan lasillista kylmää vettä hän päätti tunkeutujan olleen vain väsymyksen, stressin, jatkuvien painajaisten ja lääkkeiden yhdistelmän aiheuttama harha, mutta järkytys kalvoi häntä. Lääkkeet eivät tuoneet pelastusta, vaan olivat antaneet hirvittävälle kierteelle vain jyrkemmän kaarteen. Hän meni vessaan ja tyhjensi lääkepurkin viemäriin.

Ennen töihin lähtöä Rasmus vietti päivän harhaillen asunnossaan mielialansa vaihdellessa villisti. Välillä hän puhkui päättäväisyyttä nujertaa painajaisensa omin voimin, mutta toisinaan säikkyi asuntonsa jokaista varjoa. Reippauden puuskassa hän kävi suihkussa tarkoituksenaan peseytyä pitkästä aikaa kunnolla, mutta päätyi jälleen istumaan lattialle. Lämpimän veden rapina ihoa vasten antoi jotain mihin keskittyä kehää kiertävien ajatusten sijaan. Rapina alkoi muuttua joksikin liian tutuksi, ja pian hän pakeni kylpyhuoneestaan jättäen veden valumaan.

Palatessaan sulkemaan aivan tavallisesti solisevan vesihanan Rasmus pysähtyi tilanteensa äärelle. Ajatus töihin lähtemisestä tuntui samaan aikaan sekä naurettavalta että pakolliselta. Se oli hänen viimeinen jalansijansa oikeassa elämässä, jossa asiat kävivät järkeen ja seurasivat loogisesti toisiaan. Sairauslomalle jäämiseen oli varmasti riittämiin syitä, mutta se tuntui luovuttamiselta. Ja mitä hän muka sitten tekisi muuta kuin viettäisi yhä enemmän aikaa likaisten lakanoiden seassa tai istuen suihkun alla. Ilottomasti naurahtaen Rasmus poistui kylpyhuoneesta pukemaan ryppyiset työvaatteet ylleen.

Vaikeudet alkoivat heti, kun Rasmus pääsi työpaikalleen. Hän yritti avata selviämisaseman ulko-ovea monta minuuttia kokeillen milloin mitäkin avainta, mutta mikään ei tuntunut osuvan lukkoon saati sopivan sinne. Ohi kävellyt tohtori Kalm näki hämmentyneenä avainnippuaan selailevan Rasmuksen lasisen ulko-oven läpi ja tuli avaamaan ovea.

“En… löytänyt oikeaa avainta”, Rasmus selitti nolona astuessaan sisään. Kalm katsoi häntä merkitsevästi.

“Sellaista sattuu”, hän vastasi, “meillä on täällä myös ovikello, tiedäthän.”

“Joo”, Rasmus mutisi ja jatkoi matkaansa kohti pukuohuoneita tuntien tohtorin katseen seuraavan häntä. Mielessään Rasmus kirosi, että juuri Kalm oli tänään yövuorossa. Hän inhosi luurangolta näyttävän lääkärin hyväntahtoisia tiedusteluja ja lempeää huolta. Ei olisi mikään ihme, vaikka tämä tekisi jonkinlaisen ilmoituksen Rasmuksesta. Toivottavasti tohtoria ei näkyisi enää loppuyönä.

Toive osoittautui turhaksi, sillä sinä yönä kului tuskin varttituntia ilman, että Kalmin kalju pää putkahti jostain kyttäämään. Rasmus alkoi epäillä, että tohtori vakoili häntä. Ehkä tämä oli keksinyt jostain, että Rasmus ei ollut kykeneväinen hoitamaan työtään. Kalm ei onneksi sanonut hänelle juuri mitään - silmäili vain oudosti kävellessään ohi tai pistäytyessään tarkastamaan jotain Rasmuksen asemapaikkana toimivan tiskin luona.

Rasmuksella oli silti muitakin huolia, sillä kummalliset ilmiöt olivat hänen jatkuvia seuralaisiaan. Käytävän räpsivä loisteputki oli pahin vihollinen… tai ehkä toiseksi pahin Kalmin jälkeen. Valon hetkellinen hämärtyminen piirsi hänen silmiinsä jälkikuvia, jotka kansoittivat pitkän, aution käytävän liikkumattomina tuijottavilla kumarilla, harmaaihoisilla olennoilla. Joskus niitä oli yksi, joskus taas koko joukko. Joskus ne seisoivat jossakin kaukana, joskus aivan tiskin takana. Keskittymällä olennot katosivat takaisin alitajunnan hämärään, mutta jos Rasmus yritti tehdä jotain muuta, ne saattoivat viipyä jossain tajunnan ja näkökentän rajamailla useamman minuutin. Räpsivän loisteputken katseleminen auttoi olentojen suhteen, mutta pian hänestä alkoi tuntua, että sen kalpea valo sykki hänen sydämenlyöntiensä tahtiin, ja tätä pulssia seurasi samaan tahtiin sykkivä mekaaninen sirinä. Mitä kauemmin hän katseli sykkivää valoa, sitä kovemmaksi sirinä kasvoi, ja oli lopulta niin sietämätön, että hän parahti ääneen haudaten päänsä käsiensä suojiin. Viimeisenä loukkauksena tälle näytökselle Kalm kurkkasi ovenraosta äänen kutsumana, mutta ei sanonut mitään.

Parempina aikoina Rasmus oli tappanut tiskillä aikaa tekemällä sudokua, ja se sujui nytkin yllättävän hyvin. Mutta käytyään hakemassa täydennystä kahvimukiinsa hän huomasi juuri tekemänsä sudokun olevan numeroiden sijaan täynnä sotkua. Hämmentyneenä hän yritti juoda kahvimukista vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Katsellessaan mukin pohjaa hänen oli todettava, ettei siinä koskaan mitään kahvia ollutkaan. Hänen otteensa kirposi mukista, joka tipahti pöydälle ontosti kumahtaen, mutta ei edes särkynyt. Jälleen kerran ääni houkutteli Kalmin ilmestymään tiskin läheisyyteen, mutta onneksi hän tyytyi vain ilmeilemään sanattomasti.

Tilanne tiskillä oli muuttunut nopeasti niin sietämättömäksi, että Rasmus otti tyhjän mukinsa ja lähti hakemaan siihen oikeasti täytettä. Vanhan rakennuksen käytävät oli päällystetty vaaleankirjavilla muovilaatoilla, jotka repsottivat ja kupruilivat lähes joka reunasta. Seinät olivat betoniset ja samankaltaista halkeillutta epäväriä kuin lattiakin, mutta satunnaiset ikkunat, ovet ja ilmoitustaulut antoivat niille sentään jotain vaihtelua. Näitä kylmien loisteputkivalon valaisemia käytäviä Rasmus nyt laahusti katse ja mieli yhtä tyhjänä kuin hänen kädessään tyhjänä roikkuva kahvimuki. Näkökentän reunamilla vilahteli sumuisia, lyhyitä hahmoja, mutta ne eivät jaksaneet enää harmittaa tai edes kiinnostaa häntä. Se mihin hän kiinnitti huomionsa harhailtuaan käytävillä tuntemattoman pituisen ajan oli niiden loputtomuus: käytävä vain jatkui ja kääntyi ja tuli risteyksiin tavalla, joka ei pitäisi olla mahdollista. Eikä pelkästään pitäisi vaan se oli aivan mahdotonta. Jotenkin hän oli eksynyt pienellä selviämisasemalla tyhjien, monotonisten käytävien labyrinttiin, jota siellä ei missään nimessä ollut.

Kauhu laskeutui Rasmuksen päälle kuin peitto. Hän pysähtyi särisevän loisteputken alle ja nosti katseensa edessään siintävään käytävän päähän, jossa oli ovi. Ehkä siitä pääsi jopa ulos asemalta? Jotain alkoi tapahtua aivan hänen silmiensä edessä. Tilan ja aineen lakeja piittaamattomasti rikkoen käytävä alkoi venyä, ja oli äkkiä satoja metrejä pitkä. Hän tiputti kahvikupin kädestään ja tällä kertaa se rikkoutui sirpaleiksi levittäen kylmän kahvin, jota siellä ei pitänyt olla, kaikkialle. Sitten käytävä alkoi kiertyä kuin korkkiruuvi, aluksi venytetystä päädystään, mutta tämä käsittämätön ilmiö lähestyi vääjäämättä paikoilleen jähmettynyttä Rasmusta. Kunnes se sermonioitta saavutti hänet. Kun lattia jalkojen alla liikkui ja nousi, hän menetti tasapainonsa ja paiskautui päin seinää. Ennen iskua hän ehti sulkea silmänsä ja tervehtiä tyhjyyttä, joka otti hänet vastaan avosylin.

Palattuaan tajuihinsa Rasmus makasi taukohuoneen sohvalla. Hän voi pahoin, päätä särki ja huimasi. Sohvan vieressä seisoivat sekä tohtori Kalm että yövartija, joka nyökkäsi tohtorille ja poistui paikalta huomattuaan Rasmuksen avaavan silmänsä.

“Vartija löysi sinut käytävältä tajuttomana”, Kalm sanoi pehmeällä äänellä. Rasmuksen sekavaan mieleen palasi sykkyrälle kiertyvä käytävä, joka tuntui jo nyt sumuiselta kuin painajaisuni, ei lainkaan erilainen kuin mekaaniset linnut ja stadionin halki repäissyt helvetinkone. Jossakin aivojen perukoilla vielä sinnittelevä looginen mieli totesi tämän uusimman vaiheen olevan täysin johdonmukainen seuraava vaihe painajaisten kimaralle.

“Et ole ollut viime aikoina oma itsesi”, tohtori jatkoi huomattuaan, ettei Rasmus tuntunut olevan innokas osallistumaan keskusteluun, “sinulla on varmasti ollut paljon stressiä ja unettomuutta.”

Kalm otti ruskean lasipullon lääkärintakin taskusta. Siinä ei ollut etikettiä, ja neste sisällä oli sameaa ja vaalea maitomaista. Hän piteli sitä varovasti molemmilla käsillään kuin aarretta.

“Olen varma, että tästä on sinulle suuresti apua”, hän sanoi äänessään uutta päättäväisyyttä ja avasi pullon korkin. Rasmus haistoi nesteen: se oli kirpeää ja eksoottista, jotain mitä hän ei ollut haistanut koskaan aiemmin. Hän asetti pullon huulilleen, mutta alkoi epäröidä. Kalm murahti ja tarttui pulloon, avustaen puoliväkisin voimatonta Rasmusta juomaan lääkkeen. Se maistui kitkerältä ja hedelmäiseltä. Välittömästi hän tunsi jäisen piston vatsassaan ja kipinöiden sinkoilevan kallonsa sisällä. Aiemmat säryt katosivat samantien, mutta uudet tuntemukset eivät antaneet sen paremmin tilaa tajunnan ja aistien terävöitymiselle.

Loppuyö meni sekavissa merkeissä. Rasmuksen oli vaikea todentaa mikä hänen muistikuvistaan oli totta ja mikä harhaa, ja mikä hänen teoistaan oli tahdonalaista ja mikä tohtori Kalmin vahvasta myötävaikutuksesta. Lopulta hän päätyi autokyydillä kotiin ja asettui sänkyyn, jossa vaipui uneen, joka oli vihdoinkin täysin tyhjä ja piirteetön.

Rasmus nukkui ja nukkui. Mekaaniset linnut ja helvetinkoneet pysyivät poissa. Unta täplitti tietoisuuden jaksot, joista oli mahdotonta sanoa olivatko ne unta vai valvetta. Hän nousi sängystä syömään valmisaterian jääkaapista, ja teki sen uudelleen ja uudelleen. Hän ei muistanut käyneensä kaupassa tai kenenkään tuoneen ruokatarvikkeita. Ei sillä, että olisi voinut pyytää ketään sitä tekemään, koska hänen puhelimensa ei enää käynnistynyt, kun hän kerran herättyään yritti laittaa sitä päälle… tai ehkä sekin oli uni.

Joidenkin hetkien oli joka tapauksessa pakko olla unta. Monesti hän näki harmaaihoisten olentojen operoivan yllään käytellen instrumentteja, jotka muistuttivat kirurgin työkaluja, mutta hän ei tuntenut kipua. Ensimmäisten kertojen jälkeen hän raahautui heräämisen jälkeisessä horroksessa katsomaan peilistä rujoja leikkausarpia, mutta näki ihonsa olevan rikkoutumaton. Kerran hän uneksi heräävänsä sängystään käydäkseen vessassa, mutta sen ovi oli lukossa. Eihän asunnossa ollut ketään muuta, joten tämänkin sattumuksen täytyi olla vain unta. Hölmistyneenä hän meni sänkyyn ja nukahti uudelleen.

Tätä jatkui pitkään. Rasmus ei edes lyhyinä hereillä olon hetkinään kyennyt niin selkeisiin ajatuksiin, että olisi kyseenalaistanut tilansa mielekkyyden. Hän tunsi vain olevansa kuolettavan väsynyt, ja parantavan unen kutsuvan luokseen. Hän lipui normaalin ajan ja maailman lainalaisuuksista, sillä kukaan ei näyttänyt enää kaipaavan häntä, eikä mitkään velvoitteet enää koskeneet häntä. Hänen asunnossaan verhot pysyivät kiinni, eikä hän kyennyt enää kiinnostumaan sykkikö niiden takana elämä tööttäilevine autoineen ja tavallisine lintuineen. Hänelle se oli jo niin autio kuin painajaisunissaan.

Oli yö, kun Rasmus havahtui hereille kadulta. Hän oli täysissä pukeissa, ja tunnisti olevansa vain muutaman korttelin päässä kotoaan. Aluksi hän luuli näkevänsä taas uutta unta, mutta tihkuvan vesisateen kylmyys ja märkyys iholla, katulamppujen kellertävä loiste ja ympärillä elävän kaupungin hyörinnän äänet saivat hänet vakuuttuneeksi hereilläolostaan. Painajaisten puolesta puhui katulampun valokeilan reunamilta tarkkaileva kumara harmaaihoinen olento.

Rasmus katseli olentoa, ja kohdatessaan sen tummat, kiillottomat silmät jokin mikroilme nytkähti olennon muuten piirteettömillä kasvoilla aivan kuin viestinä tunnistamisesta, jopa toveruudesta. Kuviteltua tai ei, viesti sai vahvistusta, kun se kohotti kättään erehdyttävästi tervehdystä muistuttavaan eleeseen. Rasmus ei kyennyt hievahtamaankaan sijoiltaan, ja pian olento laski kätensä, astui taaksepäin ja katosi pimeyteen.

Jokin naksahti Rasmuksen sisällä. Hän tunsi olevansa vireämpi ja tarkkaavaisempi, vaikka kuukausien aikana mieleensä kasautunut sumu ei ollutkaan kokonaan väistynyt. Uuden innon vallassa hän tutki katulampun valossa märkänä kiiltävää asfalttia, sen rosoisia halkeamia ja huolettomasti maalattuja merkintöjä aivan kuin näkisi niissä jotain loputtoman kiehtovaa, ja kuunteli öisen kaupungin hajanaisia ääniä odottaen havaitsevansa niissä jonkun viestin. Kuitenkin toinen, vieras tunne tunkeutui terän lailla uudelleen löytyneen vireyden läpi. Kylmäävänä roihuna rinnassa se kiskoi häntä liikkeelle, käski lähtemään ja etsimään. Sen tunteen vetämänä Rasmus nosti jalkansa lähteäkseen. Hänen ruumiinsa tiesi ennen häntä itseään, että oli palaamassa kotiin.

Asunnon ovi oli raollaan, mutta se ei ollut Rasmukselle yllätys. Hän tiesi, että pienessä asunnossa odotettiin häntä, ja että hänen poissaololleen oli tärkeä syy, joka paljastettaisiin aivan pian.

Makuuhuoneessa se odotti. Yli kaksi metriä korkea ja metrin leveä, mustasta kivestä valmistettu, etäisesti ihmisenmuotoinen sarkofagi, joka mykkänä osoitti ovelle, josta Rasmus saapui. Hänen katseensa oli nauliintunut siihen, eikä hän nähnyt tai ymmärtänyt mitään muuta. Tämä oli se. Kun hän astuisi vain muutaman askeleen lähemmäksi, sen kansi liukuisi äänettömästi auki paljastaen mustan sisuksensa, joka oli valmistettu juuri hänelle, ja joka sulkisi hänet sisäänsä kuin äidin yönpimeä, samettinen kohtu, ja sitten kansi liukuisi kiinni, ja sarkofagin siunatussa rauhassa hän vihdoinkin aloittaisi suuren työnsä, jota varten häntä oli valmisteltu edelliset kuukaudet, vai sittenkin koko elämänsä: jota varten hän ja hänen vanhempansa syntyivät, ja sukupolvien ketju heitä ennen, vain tätä hetkeä varten koko maailmankaikkeuden pyörteilevässä ikuisuudessa. Tämä oli se.

Rasmus lähestyi sarkofagia, sen kansi liukui äänettä auki, ja hän astui sisään.

***

Lauttamatka jatkui loputtomiin. Pakokauhu oli tullut ja mennyt. Rasmus oli riuhtonut siteitään vasten repien käsiensä ihon rikki ja purrut suukapulaa niin kauan, että oli maistanut karvaan veren suussaan. Kaikki oli ollut täysin turhaa, ja hän oli vaipunut turtana kivisen kirstun kätköihin odottamaan mitä tuleman piti. Tilanteen analysointiinkaan ei kannattanut keskittyä, koska nopeasti oli täysin selvää, että kaikki hänen ympärillään, minkä hän aisti muka yliluonnollisen tarkasti, oli harhaa. Sairaan mielen sairasta harhaa. Ei ollut mitään sarkofagia, maanalaista merta, lauttaa, jota souti harmaaihoiset oliot. Oli vain hän hourailemassa hermorohmahduksen kourissa jossain suljetulla osastolla, jonka pehmustetun huoneen oven pienestä ikkunasta hänen äitinsä katsoi kasvot huolesta uurteilla.

Ajatus äidistä tuntui pistona Rasmuksen mielessä, ja hän ymmärsi olla jatkamatta sitä. Hän tiesi, että miten absurdi tilanteensa olikin, sen täytyi olla totta. Se tuntui kohtalon kylmänä painona rinnassa. Olisi väärin sanoa, ettei hän pelännyt, sillä hän oli kauhuissaan. Mutta kuten teuraalle pääsyä odottava lammas hän oli jo hyväksynyt kohtalonsa. Enää tarvitsisi vain paljastaa kurkkunsa ja odottaa, että sielu repäistään ruumiista.

Enää ei tarvitsisi kuitenkaan odottaa kauaa. Luolan perältä kantautuva metallinen kirskunta oli jo hyvän aikaa kirkastunut ja koventunut vihjeenä päämäärän vääjäämättömästä lähestymisestä. Rasmus oli yrittänyt pinnistää ylimaalliset aistinsa äärimmilleen saadakseen tietää äänten lähteen, mutta se oli ollut turhaa. Oli kuin pimeyden verho olisi vedetty sen meren kolkan ylle, mihin lautta oli matkalla. Ilmeisesti se voima, joka antoi hänelle uudet kykynsä, pystyi aivan yhtä hyvin ottamaan ne pois.

Lautta lipui pimeyden verhon ylitse, ja Rasmuksen aistit sysättiin pimeyteen. Viimeinkin tuli täysin selväksi kuinka yksin ja avuton hän oli. Kauhu otti kuristusotteen, mutta hän ei voinut edes huutaa. Oli tyydyttävä vain tuijottamaan kaikennielevää pimeyttä ja hikoilemaan, kun kauheat aavistukset kiristivät saartorengasta mielen ympärillä.

Ilman ennakkovaroitusta sarkofagi nostettiin pystyasentoon, ja sen kansi liukui auki. Avautunut näkymä ei ollut kirkas, oikeastaan kaukana siitä, mutta aikakausia pimeässä vankina ollut Rasmus ei ollut tottunut siihenkään vähään. Tuskaisena hän räpytteli silmiään, mutta pian luolan yksityiskohdat alkoivat paljastaa itseään. Kivinen sarkofagi seisoi tasaisella kalliolla, joka kohosti merestä luolan seinustalla. Sitä valaisivat pylväiden päissä olevat lamput, joiden kylmää, valkoista valoa vähensivät metallisista ristikoista tehdyt varjostimet. Järki väitti niiden käyttövoiman olevan jotenkin sähköinen, mutta niistä astittava muinaisuus soti tätä olettamusta vastaan. Muinaisten lamppujen valossa luolan seinältä paljastui jotain käsityskyvyn rajoja hipovaa, mutta jonka hän tunnisti oitis sekä luolassa kiirineiden äänien että päättymättömien kidutustensa lähteeksi.

Se oli Kone, ei painajaisunen helvetinkone, mutta kuitenkin kuin suoraan painajaisesta. Se oli mustasta öljyisestä metallista valmistettu suuri obeliski, jonka terävä huippu tavoitteli luolan kattoa. Sen raskaiden paneelien välissä luikerteli loputtomasti metalliletkuja, joiden seasta erittyvä paksu, musta neste valui lopulta Koneen juurella olevien ritilöiden lävitse maan pimeisiin syövereihin. Rasmuksen silmiin koko Kone näytti kiihkeästi sykkivän ja huojuvan malttamattomasta odotuksesta, ja sen sisältä kantautui kiihkeitä ääniä: lonksuntaa, raksutusta, kirskuntaa, rattaiden hyrräystä ja jopa sitä hirveää konelintujen mekaanista sirinää. Sen juuressa, aivan maantasossa, oli ristinmuotoinen syvennys, ihmisenkokoinen, jota molemmin puolin reunusti mustat, vuotavat putkiröykkiöt. Tämä tulisi olemaan Rasmuksen sija, ja se odotti, kutsui, kaipasi, vaati häntä luokseen.

Hänen laajenneet silmänsä tuijottivat Konetta rävähtämättöminä. Mikä hirvittävä kohtalo voisi ihmistä odottaa mustan laitteen sisuksissa? Tulisiko hänen tuskastaan päättymätön? Villinä kiertävät ajatukset katkesivat inhimilliseen ääneen, joka tuli hänen edessään seisovan täysin normaalikokoisen, raskaaseen ruskeaan kaapuun ja suureen huppuun puetun ihmishahmon kätkettyjen kasvojen suunnalta. Hahmo piteli kädessään suurta, ryhmyistä sauvaa. Noin tusinan verran harmaaihoisia olentoja oli asettunut puoliympyrään tämän taakse, kunnioittavan etäisyyden päähän. Rasmus ei ollut aiemmin rekisteröinyt tätä hahmoa, mutta siinä tuntui äkkiä jotain tuttua. Oliko kyseessä olentojen johtaja, joku paholaismaisen Koneen ylipappi?

“Rasmus”, hahmo sanoi pehmeällä äänellä, “olemme odottaneet sinua.” Sitten hän riisui huppunsa, ja Rasmus tunnisti hänet. Hän oli tohtori Kalm. Kävi se järkeen tai ei, hyvä tohtori oli selvästi jonkinlaisessa salaliitossa Koneen voimien kanssa. Kalm nosti kätensä poistaakseen Rasmuksen suuta peittävän siteen.

“Kalm…” häkeltynyt Rasmus sai sanottua puhumattomuudesta käheällä äänellä, “mitä? Miksi?”

“Hämmennyksesi on ymmärrettävää, mutta kaikki selviää hyvin pian. Sinut on valittu Suuren Koneen palvelijaksi, ja se on tietysti suuri kunnia. Sanoinkuvaamattoman suuri”, Kalm vastasi hänelle niin tutulla, lempeällä äänellä. Aivan kuin hän selittäisi lohdutommalle potilaalle, että vaikka tauti olikin parantumaton, sen kanssa pystyi kyllä elämään mukavaa elämää. Kaikki oli kiinni suhtautumisesta. Mitä ikinä Suuren Koneen palveleminen olikin, Rasmuksen oli vaikeuksia suhtautua siihen positiivisesti.

“Suuren koneen palvelijaksi…” hän toisti sanat kuin automaatio tuijottaen Kalmia, “mitä se tarkoittaa? Miksi minut?”

“Kuten sanoin, vastaukset selviävät aivan pian. Koko ihmiskunta on sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. He eivät tule tietämään siitä mitään, mutta me harvat, jotka tiedämme, kannamme uhrauksesi muistoa suurella kunnioituksella.” Tohtori yritti hymyillä rohkaisevasti. Koneen kirskahteleva ääntely oli jatkuvaa, ja mekaaninen sirinä tuntui voimistuvan ja hiljenevän alati kiihtyvänä sykkeenä. Harmaat olennot liikahtivat ja vilkuilivat toisiaan. Kyyneleet valuivat Rasmuksen silmistä.

“Kalm…”, hän kuiskasi, “etkö voisi päästää minua pois?” Kalm avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Hän antoi katseensa lipua Rasmuksen kasvoista, ja näytti vaipuvan ajatuksiin. Hänen empimisensä sytytti toivonkipinän Rasmuksen mieleen. Olisiko hänen vielä mahdollisuus välttää kohtalonsa? Pian tohtori terästi katseensa ja antoi sen jälleen kohdata Rasmuksen kasvot.

“En”, hän sanoi äänessään uutta kylmyyttä. Harmaat olennot ymmärsivät tämän olevan merkki ja astuivat eteenpäin kuin jakaen yhden mielen. Kalm kohotti raskaan sauvan ilmaan ja jysäytti sen kiviseen lattiaan aiheuttaen kolkon kolahduksen.

“Ia! Ilyak’neth throza mar’ghul, mar’ghul, mar’ghul…” hän aloitti kuuluvalla, kirkkaalla äänellä, mutta pian hänen silmänsä syttyivät ja ääni yltyi kuumeiseksi messuamiseksi kielellä, joka ei kuulostanut vain täysin vieraalta, mutta myös väärältä. Kiivaana ja holtittomina valuivat synkät, soinnittomat, kurkkuääniä vilisevät säkeet hänen suustaan kuin vastauksena Koneen rytmittömälle, mekaaniselle säksätykselle saaden yhdessä aikaan järjenvastaisen, helvetellisen sinfonian. Se ryömi sisään Rasmuksen korvista kuin elävä olento syövyttäen ajatukset sekavaksi mönjäksi, ja saaden hänet voimaan pahoin.

Olennot kiersivät messuavan Kalmin ja tarttuivat Rasmukseen. Ne irroittivat hänet sarkofagista ja nostivat käsiensä varaan. Huumaava messu oli saanut hänet nopeasti niin sekaisin, että hän tuskin ymmärsi mitä oli tapahtumassa, mutta yhtäkkiä leimauksen lailla uusi voima täytti hänet, ja ajatukset selkenivät. Hän oli vapaa ainakin fyysisistä kahleista, ja voisi käyttää tätä vapautta viimeiseen kapinaan. Millä tavalla viholliset voisivat muka enää kasvattaa hänen rangaistustaan?

Synkän tahdonvoiman karaisemana Rasmus tarttui toimeen, ja huomasi yllätyksekseen tietävänsä tarkasti mitä tehdä. Olennot eivät odottaneet mitään vastarintaa, sillä niiden ote Rasmuksesta oli haparoiva ja huoleton. Ne tulisivat maksamaan erheestään! Ilman merkkiäkään ikuisuuksien makaamisen tuomasta kankeudesta Rasmus kiskaisi kätensä vapaaksi ja tarttui rinnassaan luikertelevan metalliletkun, joka päätyi hänen lihaansa tungettuun piikkiin. Kivuliaan vihlaisun saattelemana piikki oli hänen kädessään, aseenaan, kapinansa ja ehkä jopa vapautensa välikappaleena. Sen terä oli vain peukalon mittainen, mutta tulisi kelpaamaan hyvin. Kuin vihastunut koston jumala Rasmus iski piikin yhden olennon päälakeen, ja sen ihon halvaksi kopioksi tehty kuori puhkesi kuin ilmapallo purskauttaen ilmoille paksua, mustaa nestettä. Paniikki levisi olentojen keskuuteen, ja jalkeille itsensä rimpuillut Rasmus ymmärsi voittonsa olevan lähempänä ja helpompi kuin olisi voinut uneksiakaan. Hän huitoi aseellaan summittaisesti sekavasti käyttäytyviä olentoja aiheuttaen yhtä kuolettavia vammoja kuin aiemminkin, sillä saatuaan pienenkin haavan ohueen kuoreensa olennot sortuivat välittömästi menettäen kaikki elonmerkkinsä. Niiden kuori suli paljastaen metallisen, vain vaivoin luuranko muistuttavan rungon sekä sitä mustaa mönjää, josta näytti muodostuvan kuoren ja rungon lisäksi kaikki olentojen epäinhimillisestä fysiologiasta. Koneen kirahtelu ja sirinä oli korkeaa ja hääntänyttä muistuttaen hälytyssummerin sointia.

Rasmus ei ehtinyt tai tahtonut jäädä hämmästelemään olentojen kuvottavaa tuhoa, sillä hän halusi kapinansa saavan ainakin yhden ihmisuhrin. Jos tämä kammottava luola tulisi olemaan hänen hautakammionsa, se tulisi olemaan sitä myös tohtori Kalmille, tuolle ihmisyyden petturille. Hänen onneksi tohtori ei ollut reagoinut hänen pakoonsa, vaan jatkoi messuamista transsissa näkemättä tai kuulematta mitään ympäröivästä maailmasta. Hetkeäkään empimättä hän upotti piikin tohtorin pehmeään kurkkuun puhkaisten kaulavaltimon, ja toisti tempun vielä kahdesti jättäen sattumalle olemattoman mahdollisuuden pelastaa vihollisensa.

Kalmin messu lakkasi vasta, kun suusta alkoi ryöpytä verta. Lasittunut katse terästäytyi vain hetkeksi, kun ymmärrys kuolemasta saavutti tietoisuuden. Hän nosti kätensä vertavuotavalle kurkulleen, katsoi Rasmusta ja yritti sanoa jotain, mutta suusta kuului vain kurlutusta. Hurmeen sotkiessa ruskean kaavun tohtori lankesi ensin polvilleen ja valui sitten murheelliseksi mytyksi kiviselle lattialle raskaan sauvan kolahtaen ontosti hänen vierelleen. Kone päästi pitkän valittavan ulvaisun.

Koneen varjoista ilmestyi lisää harmaita olentoja, joiden eteneminen kohti Rasmusta oli määrätietoista, ja aiemmatkin olennot alkoivat liikehtiä varmemmin. Vaikka ne olivat hauraita, niitä näytti olevan loputtomasti joten menestyksestään huumaantunut Rasmus totesi, ettei tulisi voittamaan taistellen, vaikka aseenaan olisi jotain vakuuttavampaa kuin pieni piikki. Hän lähti juoksemaan, vaikka ymmärsi ettei pakopaikkaa ollut.

Oliko se lämpimän valon punertava heijastus Koneen kyljessä vai ilmoittivatko Rasmuksen ylimaalliset aistit jälleen itsestään, mutta sitten hän tiesi tarkalleen pakoreitin tästä helvetistä. Hänen juoksunsa suuntasi kohti Koneen kaukaista syrjää, jossa tiesi pelastuksensa odottavan. Olennot kiristivät takaa-ajon tahtia, ja Koneen myllerrys muuttui päättymättömäksi, korvia vihlovaksi kirskunnaksi kuin ne ymmärtäisivät Rasmuksen tarkoituksen.

Olentojen mekaaninen takaa-ajo oli kuitenkin liian hidas, sillä Rasmus ehti tuskin edes hengästyä, kun hän adrenaaliryöpyn saattelemana saavutti kohteensa. Se oli kuilu, vain pari metriä halkaisijaltaan, ja sen pohjalla loimotti laava ikuisena tulena. Seremonioitta vielä piikkiä kädessään puristaen hän astui tyhjän päälle ja putosi. Kiitäessään pimeyden läpi kohti kuolettavaa kuumuutta hän nauroi voitonriemuisena ääneen. Kalm makasi kuolleena, ja hänen oma, kuukausia epäpyhää tarkoitusta varten valmisteltu ruumiinsa tulisi murskautumaan ja palamaan viimeisiä tekijöitään myöten. Mikä olikaan ollut Koneen suunnitelma hänen varalleen, vain sekuntien kuluessa se tultaisiin tekemään tyhjäksi. Tulisen pätsin lähestyessä Rasmus puristi silmänsä kiinni tietäen, että hän ei tulisi ikinä olemaan Koneen palvelija.

Oli kuin hänen sisälmyksiään olisi valeltu jäisellä vedellä. Se oli ärsyttävää, koska olihan hän kuollut. Ei tällaisten asioiden kuulunut olla hänen huolenaan. Lopulta hän pakottautui avaamaan silmänsä ja kohtaamaan typerryttävän todellisuuden. Hän oli edelleen elossa ja mikä vielä pahempaa, edelleen Koneen kammiossa. Harmaat olennot puuhailivat ympärillä, ja hyvin elävä, veren tahrimaton tohtori Kalm jatkoi demonista messua välillä tömistellen sauvallaan kivistä lattiaa. Koneen ääni oli käynyt rauhalliseksi: sen sisältä kantautuva tasainen rattaiden surina oli melkein kuin kissan kehräystä. Oliko pako ja voitokas itsemurha ollut vain painajainen tai illuusio, Koneen viimeinen, solvaava näkymä?

“Mar’ghul… mar’ghul… mar’ghul…” Kalmin mantra kävi ponnettomaksi, ja lakkasi pian kokonaan. Tohtori palasi tietoiseen maailmaan hikipikarpalot otsalla kiillellen ja nosti surumielisen katseen kohti Rasmusta. Silloin Rasmus huomasi tohtorin takana tyhjänä seisovan mustan sarkofagin.

Olennot olivat kytkeneet hänen rinnastaan kiemurtelevan metalliletkun Koneeseen, ja jäinen tunne, joka yhä voimakkaampana möyrisi hänen sisällään, oli Koneen syöttämää tuntematonta nestettä. Hänen ympärillään hyörivät olennot olivat juuri viimeistelemässä työtään.

Hiljalleen ne vetäytyivät hänen luotaan kerääntyen jälleen Kalmin taakse kuin odottaen tämän aloittavan jonkin viimeisen seremonian, mutta mitään sellaista ei ollut luvassa. Tohtori seurasi äänettömänä, kun Kone alkoi hitaasti nielaista Rasmusta kohti pimeää kitaansa. Kuin herkutellen pitkään odottamallaan saalilla se kiersi metalliletkut hänen ranteidensa ja nilkkojensa ympärille. Vasta, kun niiden kylmät, terävät särmät pureutuivat kivuliaasti lihaan Rasmus tajusi avata suunsa päättymättömään, kauhun ja vihan sekaiseen huutoon. Koneen mekanismit alkoivat rajoittaa hänen näkökenttäänsä, kun kymmenet pienet koukut iskeytyivät hänen selkäänsä ja alkoivat vetää häntä kohti Koneen sisintä. Valtavat pihdit tarttuivat hänen päähänsä pakottaen sen aloilleen, kun ohut piikki tunkeutui kirurgisen tarkasti hänen ydinjatkeeseensa valkohehkuisen kivun saattelemana. Vieraat, kaaottiset syötteet täyttivät hänen aistimaailmansa Koneen ottaessa hänen ajatustoiminnan hallintaansa. Huuto katkesi vasta, kun hänen suuhunsa työntyi metallinen putki, josta alkoi pulputa paksua nestettä suoraan ruokatorveen. Viimeisenä käyttönään näköaistille hän todisti, kun kone sulki metallisen kuorensa kätkien hänet ikiajoiksi valottomaan uumeneensa, jossa hän kelluisi vailla toivoa, lämpöä ja identiteettiä mielensä raataessa Koneen tuntemattomien päämäärien eteen kunnes hänet oli käytetty loppuun, ja palvelemisen taakka tuli siirtää seuraavalle onnettomalle kuolevaiselle.

***

Pakkaslumi narskahti terävästi saappaan alla tohtori Elias Kalmin astuessa viimeinkin ulkoilmaan. Hänen eteensä avautui öinen metsä, ja sen takana kohoavat tunturit olivat lumen peitossa, mutta eivät pimeyden verhoamat kuten vuoden pisimpänä yönä oli lupa odottaa. Koko maisema kylpi pehmeässä valossa, kun taivaankansi oli peittynyt punaisiin ja vihreisiin iloisesti tanssiviin revontuliin. Näky oli niin maaginen, että se sai hänet henkäisemään ihastuksesta. Isoisä oli kertonut, että myös silloin taivaan peitti upeat revontulet, kun tämä oli poistunut Suuren Koneen luota tuotuaan sille edellisen pilotin. Tämä oli siunattu yö.

Matka pohjoiseen ja sitten Suuren Koneen luokse oli ollut pitkä ja raskas, mutta kaiken arvoinen. Hän oli tehnyt sen vain kerran aikaisemmin, lapsena, kun isoisä oli kertonut suvun velvollisuuden olevan Suuren Koneen palveleminen, ja pilotin vaihtaminen edellisen ajan tultua loppuun. Silloin jo vanha isoisä oli tehnyt matkan näyttääkseen tien nuorelle Eliakselle, joka oli lopulta seisonut Suuren Koneen edessä muinaisten lamppujen valossa tuntematta mitään muuta kuin kauhua. Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön sen jälkeen. Vartuttuaan hän oli yrittänyt selittää kaiken olleen vain painajaisunta. Kun hän aikuisuuden kynnyksellä kohtasi Suuren Koneen harmaaihoisen kaitsijan ensimmäisen kerran ulkomaailmassa, hän ymmärsi, ettei voisi paeta kohtaloaan, ei yhtään sen enempää kuin Rasmus omaansa.

Niin, Rasmus… Kärsivien auttamisesta itselleen työn tehnyt puoli Eliaksesta tunsi surua Rasmuksen kohtalosta. Tämä oli ollut varsin mukava ihminen, tunnollinen työkaveri ja hauska seuramies, joka ei tulisi koskaan enää näkemään yhtään peliä jalkapalloa tai toteuttamaan haavettaan perheen perustamisesta. Toisaalta päivittäin kuoli tuhansia nuoria, kykeneviä ihmisiä aivan turhaan, eikä Rasmus ollut edes kuollut: hän suoritti tehtävistä jalointa Suuren Koneen palveluksessa. Mikä uhraus olisi liian suuri Suuren Koneen puolesta?

“Mikä hinta olisi liian suuri kaikesta tästä?” hän muistutti itseään katsellessaan näkyä korkealla yötaivaalla, ja lähti taittamaan matkaa kohti kätkettyä moottorikelkkaa. Hän pystyi melkein tuntemaan maan hyrisevän mielihyvästä jalkojensa alla, ja oli tyytyväinen. Hän ei tulisi tänne enää kuin vain kerran, vuosikymmenien päästä, näyttämään tien vielä syntymättömälle lapselleen tai kenties lapsenlapselleen, ja hiljentymään Suuren Koneen äärelle.